Ahdistuksesta - Insomnia please relase me

Unettomuus. Meillä on aina ollut vaikea suhde unen kanssa, joko nukun niin raskaasti ja liikkumatta, että herään vain kipuun, tai levottomasti pyörien, kymmeniä unia nähden, välillä heräillen. Noin yhden yön viikosta nukun yleensä oikeasti paremmin, niin että aamulla on levännyt ja pirteämpi olo.
Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön oireistoon kuuluvat myös lihasjännitys, säryt ja kivut, sekä hätkähtämisrefleksin herkkyys, mitkä kaikki vaikuttavat nukahtamiseen, uneen ja sen laatuun. Mutta koska ne kuuluvat jo joka päiväiseen arkeeni spastisen CP-vamman kanssa, mistä sitä tietää, kumpi tuli ensin, muna vai kana? Jotta elämä ei olisi liian helppoa, ahdistuneisuus toi myös elämääni valvomisen aamuyöllä.
Se hyöty rentouttavasta- ja mielialalääkityksestä on tähän mennessä ollut, että olen nukkunut melkein pari viikkoa normaalisti. Siis keskimäärin kello 11-4 hyvin, loppuyön levottomasti pyörien ja ahdistavia unia tai painajaisia nähden. Viime yönä heräsin taas 4.20 valvomaan, miettimään liikaa, ylianalysoimaan. Siinä selittämättömässä jännittyneisyyden, hermostuneisuuden, levottomuuden ja ylivirittyneisyyden tilassa, kun yhtään ei nukuta keskellä yötä, en saa rauhoitettua itseäni millään. En pysty keskittymään edes mihinkään minua yleensä rentouttavaan; lukemiseen, television katsomiseen, kotitöihin, reikittelyyn, venyttelyyn, tai musiikin kuunteluun. Vielä vuosi sitten pelkkä sängystä sohvalle siirtyminen usein auttoi unettomuuteen, nyt ei sekään enää. Olo rauhoittuu vain ajan kanssa ja kesto vaihtelee. Aamupäivällä töissä nukuttaa sitten vietävästi. 

Rinnassani istuu solmu tiukassa, se on aina siellä, tai on ainakin ollut taas  monta kuukautta. Usein pidätän huomaamattani hengitystä, niin kuin olen tehnyt koko elämäni ajan, ja viime aikoina etenkin ennen nukahtamista vatsani kramppaa itsestään, kuin vetäisin sitä toistuvasti sisään. Toisinaan taas päälleni vyöryy ahdistusuksesta (ehkä myös mielialalääkkeen sivuoireena) niin kuuma aalto, että lakana ja peitto ovat hetkessä hiestä märkiä. Välillä hikeä pukkaa iholle päivälläkin, ja kroppaa kuumottaa, ihan vain jostain ahdistavasta tai jännittävästä ajatuksesta tai vaikka netistä luetusta uutisesta. Lääkkeet ovat yleisesti lieventäneet ahdistuneisuusoireita, maailman tilakaan ei aja ihan joka päivä mieltäni ylikierroksille ja epätoivon partaalle. Toisaalta ulkomaailma ei muutenkaan ahdista ihan niin paljon kuin vaikka kuukausi sitten, eikä minulla ole koko ajan ulkona  mielessä, että mitä jos kaadun ja minulle sattuu jotain, vaan pystyn taas myös nauttimaan lumen narskunnasta jalkojen alla ja luonnon lumisesta kauneudesta.

Terapiassa olen käynyt nyt kolme kertaa, mutta eihän 45 minuuttia ole aika eikä mikään, enemmän sitä puheenaiheita mieleen tulee terapian jälkeen kuin terapeutin tuolissa. Itseäni yritän tsempata ilmaisemaan itseäni rehellisesti, vaikka yleisesti ihmiset mielipiteinen ovat pelottavia otuksia, terapeutin tehtävä on auttaa ja tukea omaa ajatteluani ja paranemisprosessiani, ei hän ole siellä minua arvostelemassa tai tuomitsemassa. Toki on helpompi olla itsensä terapeutin kanssa kaksin, kuin vaikka opettajana luokan edessä. Olen toki opettanut erilaisia ryhmiä jo yli 10 vuotta, enkä yleisön edessä enää niin punastele ja vapise kuin kouluiässä, mutta aina ne sosiaaliset tilanteet ja esillä olo ahdistavat etenkin kun oppilaiden kanssa ei saakaan tulla liian tutuiksi. Vielä puolitoista viikkoa nykyistä työsopparia jäljellä. Sitten on taas edessä hyppy tuntemattomaan. Vielä en halua antaa tulevaisuuden ahdistaa, mutta se tulee tietenkin uniin, niin kuin kaikki muukin ahdistava aina.

Keho - kipua

Enhän mä tiedä mitään kivuttomuudesta, aina johonkin on sattunut ja tulee sattumaan. Synnyin 32-viikkoisena keskosena 80-luvun alussa, taisin hetken olla hengittämättäkin, joiduin happikaappiin. Aivot kuvattiin jossain vaiheessa, epilepsiaa ei ollut mutta minulla todettiin Spastinen diplegia. Niin luki aina lääkärin papereissa. Välillä niisssä kummitteli Spastinen diplegia levis. Puhekielessä minulla oli lievä liikuntavamma, jalkavika ja sen takia huono tasapaino. Liitännäisvammana karsastus.
Kävelmään ilman tukea opin vasta 2 ja puoli -vuotiaana. Vauvasta asti meillä kävi kotona fysioterapeutteja minua kutittelemessa, tasapainoa harjoittamassa, jäykkiä lihaksiani venyttämässä. Laiva oli lastattu milloin pehmoleluilla, milloin kirjoilla, välillä lelut kulkivat tekemäni sillan alta, ensin pienet, sitten isommat. Pikkutuolilta nousin seisomaan monta sataa kertaa vuosien aikana ja seisoessa holvikaaren alle laitettiin pientä puista possua holvikaarta vahvistamaan, oikean alle mahtui possu paremmin. Pikkutavaraa nostelinvarpailla maasta. Oikean jalan varpaat tarttuivat ja taipuivat paljon paremmin. Polviseisonnasta seisomaan ja alas, lukemattomia kertoja. Kilometrikaupalla harjoittelin kävelyä varpaat ulospäin. Kenelläkään ei tuntunut 80- ja 90-luvulla juolahtavan mieleen, että kehoni vierheasento lähtee selästä ja lonkista asti, varpaat ulospäin käveleminen ei tässä paljon auttanut. Olin kuitenkin kaikkien ammattilaisten mielestä niin lievästi vammainen, ettei likkumisen apuvälineitä edes tarjottu. Kaatuilin viikottain, polvet ja kädet olivat hajalla, usein myös housunpolvet. Jalkojen säryn vanhemmat kuittasivat kasvukivuilla, kaikkeen muuhun särkyyn sanottiin vaan että "voi, voi, kyllä se ohi menee". Eipä ole mennyt, vieläkään. 
Mutta fyssari Päivi oli hirveän kiva, Pirjolta sain kiiltokuvan hyvin mennneen jumpan päätteeksi, Helena opetti lambadaa tai muuten tanssittiin tai tehtiin jotain mukavaa jumpan päätteeksi. Koululaisena sain itsenäisestikin kävellä kadun päähän Saaralle jumppaan tai terveyskeskukselle polkemaan kuntopyörää. Olihan se ihan kivaakin, ja erikoista, mutta kyllä minä sitä toki myös kyseenalaistin, olihan se tunti vapaa-aikaa, tunti pois kavereiden seurasta. Yläasteella sain käydä fysioterapiassa koululiikuntatunnin aikana muutamia kertoja.
Koululiikunta pelotti minua usein niin paljon, että joskus oksensin ennen tunteja. Ahdisti. Tiesin, että en ollut yhtä hyvä kuin muut. Luistelua ja hiihtoa kokeilin, tuhoontuomittuja yrityksiä molemmat, tällä tasapainolla. Muissa lajeissa en juossut yhtä nopeasti ja kaaduin helposti. Litassa en saanut ketään kiinni, polttopallossa en osunut kehenkään mutta minuun aina osui. En osunut pesäpalloon edes leipälapiolla. Tennis- tai sulkapalloon sentään joskus. Lento- tai koripallossa en ollut yhtään sen parempi. Tiesin, ettei tämä voinut pelkästä jalkaviasta johtua, mutta kukaan ei puhunut minulle koordinaatiosta tai silmän ja käden yhteistyön vaikeuksista, kukaan ei koskaan sanonut, että sekin liittyy vammaani.
Ekaluokan ensimmäisellä uintikerralla uimahallissa meinasin hukkua. Ajattelin, että altaan se pää, missä oli kaide, oli portaita parempi ja turvallisempi, enhän pääse portaita ylös tai alas ilman kaidetta kuivallakaan maalla. Mutta se olikin syväpää, ja pian olin uppeluksissa, opettajan katsoessa muualle. Pääsin pois vedestä jotenkin, altaan laidalle yskimään, äidin katsoessa kauhuissaan yläkerran kahvilasta. Loppuajan uin portaita päästä päähän. Uintikerrasta jäi muistoksi vesikammo ja sininen ja turvonnut isovarvas. olin sen kai altaassa johonkin lyönyt. Uimaan minua ei enää koskaan pakotettu. Usein liikuntatunneilla päädyinkin vaan kävelemään, mutta siinäkin väsyin niin, että loppupäivän olin puolikuollut. Enkä edes ikinä ollut ehtinyt kävellä niiln pitkälle kuin opettaja oli käskenyt.
Kun täytin 16-vuotta loppuivat säännölliset kontrollit sairaalan neurologilla ja KELA:n maksama alle 16-vuotiaan kuntoutus. Vanhempani huokasivat helpotuksesta. Nyt tuonkin viikottaisen muistutuksen tyttären vammasta sai unohtaa. Heille ei tullut mieleenkään hakea lisää tukia aikuistuvalle tyttärelleen. Kävin omatoimisesti kuntosalilla pari vuotta. Sitten kuntoiluun tuli kahdeksan vuoden tauko. Viikottainen kaatuilu ja säännöllinen rikkinäisten housujen roskiin heitto jatkui entiseen malliin. Briteissä yliopistossa keväällä 2005 kävin Vammaisuuden sosiaaliantropologia-kurssin. Ensimmäisellä tunnilla osallistujilta kysyttiin, mikä meidät toi kurssille. Tajusin, etten vieläkään, 22 vuoden iässä, tiennyt vammastani juuri mitään. Kotiin päästyäni googletin spastisen diplegian. Ette voi tajuta, kuinka yllättynyt olin, kun löysin termin CP-vamman alta. Minä, kuten moni muukin, olin aina luullut, että CP-vammaiset istuvat pyörätuolissa tai heillä on ainakin vaikeuksia puheentuotossa tai pakkoliikkeitä. Mutta meitä CP-vammaisia onkin todella moneksi, riippuen aivovaurion laajuudesta ja sijainnista isoaivoissa. Soitin äidille. Äiti itki, kuten yleeensä vammaisuudestani puhuttaessa. Isä sanoi tienneensä, että minulla oli CP-vamma, ja oli siitä yrittänyt minulle kertoa, kun olin teini. Varmaan olin ottanut sen siinä iässä tosi hyvin vastaan, etenkin, kun minua oli koulunpihoilla useinkin haukuttu CP-vammaiseksi ja ceeppariksi. 
Siitä alkoi vammani ja vammaisuuteni tutkiminen ja sisäistäminen. Oli helpotus löytää netistä tietoa ja vertaistukea. Oli helpottavaa tajuta, että olin ollut ihan normaali CP-vammainen lapsi, kun en ollut osannut hypätä narua tai ruutua yhdellä jalalla välitunnilla. Olin huojentunut, kun minun ei enää tarvinnut verrata itseäni ei-vammaisiin. Olin rämpylä rämpylöiden joukossa, ja oli ihan löytää tästä joukosta myös ystäviä! Heidän kanssaan voin puhua kivusta ja väsymyksestä ilman että tunnen häpeää tai tarvetta vähätellä tuntojani, ilman, että sanojani kyseenalaistetaan. Yliopston jälkeen britti ystäväni osti minulle ensimmäisen kävelykeppini, kun valitin kuinka vaikeaa ja pelottavaa on käyttää työmatkalla junia. Vaikeaa ja pelottavaa liikkuminen on välillä ollut kepin käyttöönoton jälkeenkin, mutta saan sentään helpommin apua, kun sitä tarvin. Enkä kaadu enää niin usein, ja housutkin pysyvät enimmäkseen ehjinä. 
Joskus havahdun ajatukseen, että juuri nyt ei satu mihinkään. Se tunne ei tietenkään kestä kauaa. Vähän kun liikahtaa, niin jo tunnen kipua selässä, niskassa, hartiassa, polvessa, olkapäässä, nilkassa, käsivarressa, ranteessa tai hermokipua jalkapohjassa ja etenkin kroonistunutta issieaskipua, joka on ollut seuranani jo yli 9 vuotta. Käyn säännöllisesti fysioterapeutilla, hieronnassa ja osteopaatilla, kiropraktikkokin on tehnyt keholleni paljon hyvää, korjaten seläkärangan virheasentoa niin, etteivät kengätkään kulu rikki enää ihan niin nopeasti kuin ennen. Mikään ei kuitenkaan poista kipua pitkäksi aikaa, vaikka hoidot helpottavatkin liikkumista ja kaatuilen vähemmän. Äitini kysyi vain hetki sitten, voisiko jalkaani nykypäivänä leikata. Vastasin, "Ei auttaisi, vaikka vaihdettaisiin koko kroppa, aivoni käskisivät uudenkin kroppani olla jumissa ja virheasennoissa koko ajan."  Tämän kehon olen saanut, koen maailman tämän kehon kautta, muuta ei ole.

Mieli- musta vesi

Tykkään elämästäni Suomessa. Minulla on kiva koti ja kissa, ystäviä ja perhe, mielekkkäitä töitäkin toistaiseksi.
Minulla on myös vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö.
Kun on tarpeeksi usein herännyt keskellä yötä aamuyön tunneiksi ahdistuneena valvomaan, kun rinnasta puristaa jatkuvasti, kun pelkää ja toisaalta toivoo että jotain pahaa sattuu itselle. Kun mikään ei enää tunnu oikein miltään, vaikka olen erityisherkkä, ja tottunut tuntemaan syvästi kaiken, niin omat kuin muidenkin tunteet. Kutsun tätä masennuksen ja ahdistuksen tilaa mustaksi vedeksi. Kun se kerran pesii sieluun, on sitä siellä aina enemmän tai vähemmän. Välillä sitä ei näe olleenkaan, välillä se värittää vain kaiken vähän harmaammaksi, välillä se hukuttaa.  

Luulen, että olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut jo reilusti yli 20 vuotta, jostain sieltä yläasteelta, ainakin jos mun päiväkirjamierkintöjä ja rustaamiani runoja muistelee. Mutta kenelle mä siitä olisin puhunut? Minä olin reipas, minä pärjäsin. Aina. Ja mitäpä mä läheisiäni mieleni liikkeillä kuormittaisin, kuorimitin jo tarpeeksi CP-vammallani, ja siihen liittynvällä ajoittaisella avuntarpeella ja fyysisillä kivuilla. Lukioiässä istuin koulupöytäni alla, ja julistin itseni epäonnistuneeksi ihmiseksi. Mutta eipä sitäkään kukaan ollut kuulemassa.

Olen aina kokenut itseni vääränlaiseksi, ettei minua hyväksytä saatikka arvosteta tälläisenä kuin olen, etten ole riittävän hyvä. Välillä tämän kanssa on tosi vaikea olla, on liikaa kaikkea mielessä ja elämässä ja tekisi mieli kömpiä ulos omasta päästä, kropasta ja elämästä, jonnekin lomalle.

Briteistä Suomeen eka kerran muuttaessa olin luullut, että Suomessa kaikki olisi paremmin. Britteihin muutin takaisin toivoen ihan samaa. Ensimmäisen kerran ymmärsin hakea apua masennukseen loppuvuodesta 2010, kun asuin toista vuotta uudelleen Britanniassa. Joka kerta, kun joku lääkäri tai fysioterapeutti kysyi "mitä kuuluu?" aloin itkeä. Ei se ollut normaalia. En myöskään saanut nukahdettua muuta kuin valot ja telkkari päällä, kuunnellen ja katsellen tuttua Star Trek: Enterprise-sarjaa, se oli turvariepuni. Ilman telkkarin taustamelua, pimeässä, pääni sisäinen ahdistus olisi kuulunut liian kovaa.
Briteissä oli onneksi loistava terveydenhuolto ja minulla ihana omalääkäri. Sain keskivaikean masennuksen diagnoosin, nukahtamislääkkeet ja rauhoittavat, lääkäri myös halusi nähdä minua ainakin kerran kuussa. Ilmaiseen terapiaan pääsin heti alkuvuodesta 2011. Kymmenen ilmaista terapiakertaa auttoivat minua selviämään elämäni vaikeimmasta keväästä, mutta pahin oli vielä edessä. Kesällä 2011 pyristelin irti narisistista, joka oli ollut elämäni suuri rakkaus ja keskipiste yli kuuden vuoden ajan. Viimeinen niitti suhteellemme oli, kun sain kuulla, että hän oli pannut toisen naisen raskaaksi, ystäväni. Tämä oli jo toinen kerta elämässäni, kun rakastamani mies, jonka kanssa olin suunnitellut lapsia ja tulevaisuutta yhdessä, päätyykin elämään tuota tulevaisuutta toisen kanssa.
Kun olin kuilun partaalla valmiina hyppäämään, löytyi viime hetkellä ystäviä, jotka vetivät minut sieltä pois. Heille olen ikuisesti kiitollinen, kuten myös vuokraisännälleni, joka antoi minulle kissan, (koska talossa, jossa asuin, oli hiiriä). Kissan vuoksi lähdin kauppaan, vaikka ahdisti kotoa lähteminen, ihmisten näkeminen. Kissalle piti saada ruokaa joten hankin samalla jotain myös itselleni. Ja niin minä jaksoin eteenpäin, päivä kerrallaan, Brida-kissani ja minä.
Suomen kesälomalta, jonka piti rentouttaa, palasin vakavasti masentuneena. Olinhan se sama ihminen, jolle kaikki olivat tottuneet kertomaan omista murheistaan aina ennenkin. Vahva ja hyvä ystävä. Joka oli sisältä ihan rikki ja väsynyt. Mutta mitäpä siitäkään kenellekään puhumaan.
Syksyllä jatkoin terapiaa Mindissa, mielenterveysjärjestössä, jonka terepeuttien hinnat sopivat myös minun kaltaiselleni osa-aikatyöläiselle. Mutta leipänsä on terepeutinkin ansaittava, ja kun terapeuttini siirtyi yksityiseksi keväällä 2013 loppui myös terapiani, ihan kesken. Työpaikkani meni samaan aikaan konkurssiin, eikä minulla ollut henkisiä resursseja etsiä uutta halpaa terapeuttia.

Pärjäsin itsekseni ja ystävien avulla, olihan elämässäni paljon hyvääkin, ihania ihmisiä, Brida, Lontoo ja unelmatyö kirjastossa sekä sittemmin Suomeen paluumuutto, mikä piti mieleni pirteänä pitkään. Kunnes mielessäni tapahtui selvä muutos. Loppukesästä 2018 en oikein tuntenut enää mitään. En itkenyt kauniista biiseistä, en fiilistellyt ja ihastellut kokemuksiani ja ottanut valokuvia. Ahdisti. Kuolema oli mielessä paljon. Lokakuun lopun lomatka Britteihin oli mukava, tein autopilotilla kaiken suunnitellun kalenterissa olleen. Ystäviä oli ilo nähdä. Vain kerran ero ystävistä itketti. Sekään ei ollut normaalia minulle, normaalisti harva se päivä kyynel silmässä fiilistelijälle.
Liityin Facebookin masennusryhmiin. Marraskuun lopulla sain mielenterveystalon masennustestistä 35, vakava masennus. Seuraavana päivänä soitin ajan lääkärille, ja peruutusaika löytyikin jo seuraavalle päivälle. Lääkäri oli loistava, otti aikansa, kuunteli ja kyseli lähes tunnin. Sain sekä rauhoittavat- että mielialalääkkeet. Terapiaa sain odottaa tammikuulle. Sinne kirjoitin arkillisen asioita, mistä olisi hyvä puhua. Viimeksi käytiin arkki läpi, tänään päästään itse asiaan. Viime käynnin jälkeen masennustestistä 40. Stay tuned.

 

Hurja alku vuodelle 2017

No huhhuh, tämä vuosi on kyllä lähtenyt vauhdilla käyntiin! Joulu meni enimmäkseen omassa seurassa, suomalaisia ja brittiläisiä jouluherkkuja nauttien sekä suomalaisia joululauluja laulellen. Aattona maistelin kinkkua ja perunalaatikkoa, joulupäivänä kalkkunaa brittiläisittäin. Ja tietenkin juustoja, hyvää viiniä ja piparkakkuja! Ja liikaa suklaata!

Vuoden vaihteessa täällä kävi vieraita sekä pohjois-Englannista, että Suomesta, joululoma tuntui todellakin lomalta omista kuvioista! Kaiken sen tohinan jälkeen iski suuri suru, kissani Brida kuoli yllättäen. Vein kissani eläinlääkärille, koska entinen pullero ei suostunut syömään juuri mitään. Luulin, että hän herkkänä kissana vaan stressasi vieraita, kuten tavallista, mutta Bridalla todettiinkin synnynnäinen munuaisvika, munuaiset olivat liian pienet ja epämuodostuneet toimimaan normaalisti. Lääkäri sanoi, että tälläiset kissat elävät normaalisti 3-5-vuotiaiksi. Mitään ei ollut tehtävissä. Sairaalasta nesteytyksestä kotiin päästyään touhukas kissani ei enää jaksanut juosta perässäni rappusia ylös ja alas ja vietimme viimeiset päivät enimmäkseen peiton alla yhdessä toisiamme lohduttaen. Edelliset kissani elivät lähemmäs 20-vuotiaiksi, joten Bridan kuolema alle 6-vuotiaana oli suuri järkytys. Hän oli perheeni Lontoossa, paras ystäväni, sielunkumppanini joka auttoi jaksamaan vaikeiden aikojen yli. Lentokoneeseen sopiva kuljetuskoppa oli jo ostettu... meidän piti yhdessä muuttaa Suomeen. Mutta universumilla oli muita suunnitelmia. Onneksi löysin karvavauvani tuhkille kauniin uurnan, joka nyt kulkee mukanani mihin ikinä elämässä päädynkin.

On ollut hyvä, että olen voinut surun ja yksinäisyyden sijasta keskittyä tulevaan muuttoon. Pari laatikkoa olen jo pakannut kirjoilla ja DVDillä, tavaraa on vajaassa kahdeksassa vuodessa ehtinyt kertyä yllättävän paljon, etenkin kun luulin, että jäisin tänne loppu iäksi. No, tämä Lontoon luku elämääni alkaa olla lopuillaan, ja olen innoissani! Alun paperisota Suomessa hirvittää, mutta lento on varattu, perääntyä en voi! On mukavaa lajitella tavaraa, mitä roskiin, mikä kierrätykseen, mitä lahjoitan tutuille, mitä otan mukaan. On enimmäkseen mukava ajatella, että teen täällä asioita viimeisiä kertoja. Aikansa kutakin! Lisäksi tiedossa on vielä mukavia matkoja ja tapahtumia, vielä viimeiset vieraat Suomestakin, ennen kuin jätän tämän maan taakseni! Nyt yritän vielä keskittyä Lontoon keväästä nauttimiseen, linnut laulaa, aurinko paistaa ja kohta on aika vaihtaa kevättakkiin!

Turistina kotikaupungissa

Maistuipas taas vaan vaalekin leipä hyvältä, kun oli viikon mussuttanut pelkkää ruisleipää! Mulla oli tääällä Suomesta vieraita muutaman päivän, ja toki sitä aina pyytää tuomisina ruisleipää. Nyt pyysin pari pakettia tummaa kahvia ja mahdollisimman paljon ruisleipää sekä perunalimpun jouluksi. Viime keväänä vieraat toi viisi pakettia Tummaa presidenttiä, ja viimeisestä paketistä on vielä rääppeet jäljellä. No, sain pari pussia ruisleipää, perunalimpun sekä neljä pakettia kahvia, Fazerin suklaita ja pari pussia salmiakkia yms. Kahvi onneksi säilyy, yhdessä paketissa menee joskus parikin kuukautta, kun yksin juo, enkä ole vielä niin addikti, että tarvisi juoda edes joka päivä.
On aina ihanaa kun Suomesta tulee vieraita. Mun luona on vuosien varralla yöpyneet kaikenlaiset vanhat koulukaverit, joita en oo vuosiin nähnyt, ja aina on yhtä mukavaa höpöttää suomeksi! Vaikka Suomessa asuassa tunsin useinkin olevani ulkopuolinen, niin jotenkin niihin suomalaisiin, jotka matkustaa maailmalla, jotka ovat kiinnostuneita muista maista, kaupungeista ja kulttuureista, on aina ollut helppoa löytää yhteys.  
On myös aina mukavaa, 12 täällä vietetyn vuoden jälkeenkin, toimia turistioppaana. Eri ihmisille koitan aina keksiä erilaista nähtävää, ja siinä usein näkee myös kotikaupunkiaan itse ihan eri vinkkelistä kuin normaalisti.

Tässä muutamia kuvia viime viikon retkiltä.

Winter Wonderlandin kautta muutamille margaritoille ns. paikalliseeni...

 Launtaina Anna Hanski ihastutti ulkosuomalaisia Merimieskirkon järjestämässä joka vuotisessa joulukonsertissa Southwarkin Katedraalissa.

Sunnuntaina ihmeteltiin taidetta Tate Modernissa

 ...ja päivän kruunasi Sunday Roast pubissa, kalkkunalla luonnollisesti näin jouluna

Vierivä Kivi

No niin, jos nyt oikeasti aloittaisin tän blogin ..Jätän silti noi vanhatkin tekstit tonne luettaviksi, ihan samoja fiiliksiä mulla on nytkin, kuin syksyllä 2013. Kaverit suunnittelee maasta muuttoa, ja niin minäkin. Kun tänä keväänä itkin kotiin palatuuta Helsinki- Vantaalla, tajusin, että jokin oli muuttunut. Ensimmäistä kertaa vuosiin olisin mieluummiin jäänyt Suomeen, perheen ja ystävien pariin, kuin palannut Lontooseen. Sitten tuli ero paikalllisesta poikakaverista, eikä Brexit ainakaan auttanut asiaa, ja tajusin, ettei minua pidättele täällä enää mikään.
Täällä Lontoossa on mun elämästä yhteensä vierähtänyt kohta 12 vuotta. Lontoo on siinä ajassa muuttunut, mutta niin olen minäkin. Lontoo on antanut paljon, monta eri koulutusta, kokemusta, rakkautta ja ystävää. Olen saavuttanut ja menettänyt. Lontoo on opettanut itsenäisyyttä, vahvuutta, sisua ja periksiantamattomuutta. Täällä olen noussut takaisin valoon masennuksen syvistä vesistä.
Kaksi kertaa olen tänne muuttanut, molemmilla kerroilla jäädäkseni. Mutta koskaan ei ole elämä niin järjestyt, että olisin kokenut juurtumisen tänne mahdolliseksi. Lontoo on alati liikkuva kaupunki, ja on suoranainen ihme, että minä olen pysynyt samassa asunnossa kohta seitsemän vuotta, sitä ennen minulla on ollut täällä ainakin 10 eri osoitetta. Nykyinen kotini on aina tuntunut väliaikaiselta, kunnes jotain parempaa, pysyvämpää löytyy. En ole asettunut kodiksi, en ole tuottanut tänne muuttolaatikoitani Suomesta. Talon sijainti on loistava ja vuokra siihen nähden halpa. Talo itsessään vaan on ainainen murheenkryyni, milloin katosta on tullut sateet läpi makuuhuoneeseeni, milloin kaasulämmitys on lakannut toimimasta, talvella tietenkin, ja sähkötkin ovat poikki ainakin eteisestä melko säännöllisesti. Tällä hetkellä vanhan talon vanhat sisäkatot kupruilevat ja halkeilevat, eteisessä on tullut jo kasa laastia ja katon kappaleita alas, onneksi henkilövahingoilta vältyttiin ja katto on sittemmin saaatu korjattua. Mutta mihinkäs tästä muuttamaan, ennen kuin oli suunta selvillä. Se on Suomi, ainakin toistaiseksi.

Enpä tiedä, onko minusta aloilleni edes asettumaan, olen vierivä Kivi, ainaisessa muutospaineessa. Minua kiinnostaa ja innostaa monet asiat, vaihtelu virkistää, vaikka usein ensin ahdistaakin, koska toisaalta rakastan rutiineja, verkkaista elämänrytmiä, mietiskelyä ja nautiskelua. Mutta jos sieltä Suomesta tällä kertaa löytyisi kotipesä, joka tuntuisi omalta...

Syksy tulee Lontooseen tuulena...

... ja tuuli tuli Lontooseen viime viikon keskiviikkona. Torstaina tarvitsin jo pitkähihaisen paidan, ja nyt olen ottanut jo syystakin ja huivit käyttöön. Mikä parasta, alkaa olla hattu sää! Laitoin ja kesämekot ylähyllylle ja villahuivit ja -myssyt alemmas. Minulla on ihan suhteeton määrä tumppuja ja villamyssyjä siihen nähden, että Lontoon talvet on yleensä leutoja. Mutta koska myssyt ovat söpöjä ja enemmäkseen äidin tekemiä, yritän pitää niitä läpi talven, kaikkia vuoron perään!
Kotikatuni peittyy vaahteran lehdistä ja pihakoivu muuttuu keltaisesksi kovaa vauhtia. Kun muutin tähän asuntoon, pidin juurikin siitä, että ulkopuolella on koivu. Kuivuista Suomessakin aina seurasin vuodenaikojen vaihtumista.
Asun vanhassa, viktoriaanisessa, talossa ja ikkunat ovat yksinkertaiset, joten asunto on melko vetoinen ja tuulisen ja kostean sään tuntee heti luissa ja ytimessä. Villatakki ja -sukat täytyy laittaa päälle kun tulee sisälle, vaikka ulkona kävellessä pärjää vähemmällä. Näillä hinnoilla ei lämmitystä viitsi pitää päällä ympäri vuorokauden, eikä se kunnolla makuuhuonettani lämmitäkääkään, kun taas keittiöstä tulee ihan sauna, kun se on pienempi huone. Siinä on se hyvä puoli, että pyykit kuivuu siellä nopeasti,
Kissakin on pitkästä aikaa taas sylikissa, mitä hän ei siis ole ollut pariin vuoteen, ja sillon hän mahtui vielä kämmenelle, nyt on kokoa ja painoa vähän enemmän... Mutta ainakin meillä molemmilla on lämmin!
Syksy on mielestäni paras vuodenaika. Rakastan raikasta syysilmaa, sen tuoksua, taivaan tiettyä sineä aurinkoisina päivinä.
Lupaan seuraavalla kerralla pohtia jotain muuta kuin säätä, ehkä!