Tykkään elämästäni Suomessa. Minulla on kiva koti ja kissa, ystäviä ja perhe, mielekkkäitä töitäkin toistaiseksi.
Minulla on myös vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö.
Kun on tarpeeksi usein herännyt keskellä yötä aamuyön tunneiksi ahdistuneena valvomaan, kun rinnasta puristaa jatkuvasti, kun pelkää ja toisaalta toivoo että jotain pahaa sattuu itselle. Kun mikään ei enää tunnu oikein miltään, vaikka olen erityisherkkä, ja tottunut tuntemaan syvästi kaiken, niin omat kuin muidenkin tunteet. Kutsun tätä masennuksen ja ahdistuksen tilaa mustaksi vedeksi. Kun se kerran pesii sieluun, on sitä siellä aina enemmän tai vähemmän. Välillä sitä ei näe olleenkaan, välillä se värittää vain kaiken vähän harmaammaksi, välillä se hukuttaa.
Luulen, että olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut jo reilusti yli 20 vuotta, jostain sieltä yläasteelta, ainakin jos mun päiväkirjamierkintöjä ja rustaamiani runoja muistelee. Mutta kenelle mä siitä olisin puhunut? Minä olin reipas, minä pärjäsin. Aina. Ja mitäpä mä läheisiäni mieleni liikkeillä kuormittaisin, kuorimitin jo tarpeeksi CP-vammallani, ja siihen liittynvällä ajoittaisella avuntarpeella ja fyysisillä kivuilla. Lukioiässä istuin koulupöytäni alla, ja julistin itseni epäonnistuneeksi ihmiseksi. Mutta eipä sitäkään kukaan ollut kuulemassa.
Olen aina kokenut itseni vääränlaiseksi, ettei minua hyväksytä saatikka arvosteta tälläisenä kuin olen, etten ole riittävän hyvä. Välillä tämän kanssa on tosi vaikea olla, on liikaa kaikkea mielessä ja elämässä ja tekisi mieli kömpiä ulos omasta päästä, kropasta ja elämästä, jonnekin lomalle.
Briteistä Suomeen eka kerran muuttaessa olin luullut, että Suomessa kaikki olisi paremmin. Britteihin muutin takaisin toivoen ihan samaa. Ensimmäisen kerran ymmärsin hakea apua masennukseen loppuvuodesta 2010, kun asuin toista vuotta uudelleen Britanniassa. Joka kerta, kun joku lääkäri tai fysioterapeutti kysyi "mitä kuuluu?" aloin itkeä. Ei se ollut normaalia. En myöskään saanut nukahdettua muuta kuin valot ja telkkari päällä, kuunnellen ja katsellen tuttua Star Trek: Enterprise-sarjaa, se oli turvariepuni. Ilman telkkarin taustamelua, pimeässä, pääni sisäinen ahdistus olisi kuulunut liian kovaa.
Briteissä oli onneksi loistava terveydenhuolto ja minulla ihana omalääkäri. Sain keskivaikean masennuksen diagnoosin, nukahtamislääkkeet ja rauhoittavat, lääkäri myös halusi nähdä minua ainakin kerran kuussa. Ilmaiseen terapiaan pääsin heti alkuvuodesta 2011. Kymmenen ilmaista terapiakertaa auttoivat minua selviämään elämäni vaikeimmasta keväästä, mutta pahin oli vielä edessä. Kesällä 2011 pyristelin irti narisistista, joka oli ollut elämäni suuri rakkaus ja keskipiste yli kuuden vuoden ajan. Viimeinen niitti suhteellemme oli, kun sain kuulla, että hän oli pannut toisen naisen raskaaksi, ystäväni. Tämä oli jo toinen kerta elämässäni, kun rakastamani mies, jonka kanssa olin suunnitellut lapsia ja tulevaisuutta yhdessä, päätyykin elämään tuota tulevaisuutta toisen kanssa.
Kun olin kuilun partaalla valmiina hyppäämään, löytyi viime hetkellä ystäviä, jotka vetivät minut sieltä pois. Heille olen ikuisesti kiitollinen, kuten myös vuokraisännälleni, joka antoi minulle kissan, (koska talossa, jossa asuin, oli hiiriä). Kissan vuoksi lähdin kauppaan, vaikka ahdisti kotoa lähteminen, ihmisten näkeminen. Kissalle piti saada ruokaa joten hankin samalla jotain myös itselleni. Ja niin minä jaksoin eteenpäin, päivä kerrallaan, Brida-kissani ja minä.
Suomen kesälomalta, jonka piti rentouttaa, palasin vakavasti masentuneena. Olinhan se sama ihminen, jolle kaikki olivat tottuneet kertomaan omista murheistaan aina ennenkin. Vahva ja hyvä ystävä. Joka oli sisältä ihan rikki ja väsynyt. Mutta mitäpä siitäkään kenellekään puhumaan.
Syksyllä jatkoin terapiaa Mindissa, mielenterveysjärjestössä, jonka terepeuttien hinnat sopivat myös minun kaltaiselleni osa-aikatyöläiselle. Mutta leipänsä on terepeutinkin ansaittava, ja kun terapeuttini siirtyi yksityiseksi keväällä 2013 loppui myös terapiani, ihan kesken. Työpaikkani meni samaan aikaan konkurssiin, eikä minulla ollut henkisiä resursseja etsiä uutta halpaa terapeuttia.
Pärjäsin itsekseni ja ystävien avulla, olihan elämässäni paljon hyvääkin, ihania ihmisiä, Brida, Lontoo ja unelmatyö kirjastossa sekä sittemmin Suomeen paluumuutto, mikä piti mieleni pirteänä pitkään. Kunnes mielessäni tapahtui selvä muutos. Loppukesästä 2018 en oikein tuntenut enää mitään. En itkenyt kauniista biiseistä, en fiilistellyt ja ihastellut kokemuksiani ja ottanut valokuvia. Ahdisti. Kuolema oli mielessä paljon. Lokakuun lopun lomatka Britteihin oli mukava, tein autopilotilla kaiken suunnitellun kalenterissa olleen. Ystäviä oli ilo nähdä. Vain kerran ero ystävistä itketti. Sekään ei ollut normaalia minulle, normaalisti harva se päivä kyynel silmässä fiilistelijälle.
Liityin Facebookin masennusryhmiin. Marraskuun lopulla sain mielenterveystalon masennustestistä 35, vakava masennus. Seuraavana päivänä soitin ajan lääkärille, ja peruutusaika löytyikin jo seuraavalle päivälle. Lääkäri oli loistava, otti aikansa, kuunteli ja kyseli lähes tunnin. Sain sekä rauhoittavat- että mielialalääkkeet. Terapiaa sain odottaa tammikuulle. Sinne kirjoitin arkillisen asioita, mistä olisi hyvä puhua. Viimeksi käytiin arkki läpi, tänään päästään itse asiaan. Viime käynnin jälkeen masennustestistä 40. Stay tuned.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti