Ahdistuksesta - Insomnia please relase me

Unettomuus. Meillä on aina ollut vaikea suhde unen kanssa, joko nukun niin raskaasti ja liikkumatta, että herään vain kipuun, tai levottomasti pyörien, kymmeniä unia nähden, välillä heräillen. Noin yhden yön viikosta nukun yleensä oikeasti paremmin, niin että aamulla on levännyt ja pirteämpi olo.
Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön oireistoon kuuluvat myös lihasjännitys, säryt ja kivut, sekä hätkähtämisrefleksin herkkyys, mitkä kaikki vaikuttavat nukahtamiseen, uneen ja sen laatuun. Mutta koska ne kuuluvat jo joka päiväiseen arkeeni spastisen CP-vamman kanssa, mistä sitä tietää, kumpi tuli ensin, muna vai kana? Jotta elämä ei olisi liian helppoa, ahdistuneisuus toi myös elämääni valvomisen aamuyöllä.
Se hyöty rentouttavasta- ja mielialalääkityksestä on tähän mennessä ollut, että olen nukkunut melkein pari viikkoa normaalisti. Siis keskimäärin kello 11-4 hyvin, loppuyön levottomasti pyörien ja ahdistavia unia tai painajaisia nähden. Viime yönä heräsin taas 4.20 valvomaan, miettimään liikaa, ylianalysoimaan. Siinä selittämättömässä jännittyneisyyden, hermostuneisuuden, levottomuuden ja ylivirittyneisyyden tilassa, kun yhtään ei nukuta keskellä yötä, en saa rauhoitettua itseäni millään. En pysty keskittymään edes mihinkään minua yleensä rentouttavaan; lukemiseen, television katsomiseen, kotitöihin, reikittelyyn, venyttelyyn, tai musiikin kuunteluun. Vielä vuosi sitten pelkkä sängystä sohvalle siirtyminen usein auttoi unettomuuteen, nyt ei sekään enää. Olo rauhoittuu vain ajan kanssa ja kesto vaihtelee. Aamupäivällä töissä nukuttaa sitten vietävästi. 

Rinnassani istuu solmu tiukassa, se on aina siellä, tai on ainakin ollut taas  monta kuukautta. Usein pidätän huomaamattani hengitystä, niin kuin olen tehnyt koko elämäni ajan, ja viime aikoina etenkin ennen nukahtamista vatsani kramppaa itsestään, kuin vetäisin sitä toistuvasti sisään. Toisinaan taas päälleni vyöryy ahdistusuksesta (ehkä myös mielialalääkkeen sivuoireena) niin kuuma aalto, että lakana ja peitto ovat hetkessä hiestä märkiä. Välillä hikeä pukkaa iholle päivälläkin, ja kroppaa kuumottaa, ihan vain jostain ahdistavasta tai jännittävästä ajatuksesta tai vaikka netistä luetusta uutisesta. Lääkkeet ovat yleisesti lieventäneet ahdistuneisuusoireita, maailman tilakaan ei aja ihan joka päivä mieltäni ylikierroksille ja epätoivon partaalle. Toisaalta ulkomaailma ei muutenkaan ahdista ihan niin paljon kuin vaikka kuukausi sitten, eikä minulla ole koko ajan ulkona  mielessä, että mitä jos kaadun ja minulle sattuu jotain, vaan pystyn taas myös nauttimaan lumen narskunnasta jalkojen alla ja luonnon lumisesta kauneudesta.

Terapiassa olen käynyt nyt kolme kertaa, mutta eihän 45 minuuttia ole aika eikä mikään, enemmän sitä puheenaiheita mieleen tulee terapian jälkeen kuin terapeutin tuolissa. Itseäni yritän tsempata ilmaisemaan itseäni rehellisesti, vaikka yleisesti ihmiset mielipiteinen ovat pelottavia otuksia, terapeutin tehtävä on auttaa ja tukea omaa ajatteluani ja paranemisprosessiani, ei hän ole siellä minua arvostelemassa tai tuomitsemassa. Toki on helpompi olla itsensä terapeutin kanssa kaksin, kuin vaikka opettajana luokan edessä. Olen toki opettanut erilaisia ryhmiä jo yli 10 vuotta, enkä yleisön edessä enää niin punastele ja vapise kuin kouluiässä, mutta aina ne sosiaaliset tilanteet ja esillä olo ahdistavat etenkin kun oppilaiden kanssa ei saakaan tulla liian tutuiksi. Vielä puolitoista viikkoa nykyistä työsopparia jäljellä. Sitten on taas edessä hyppy tuntemattomaan. Vielä en halua antaa tulevaisuuden ahdistaa, mutta se tulee tietenkin uniin, niin kuin kaikki muukin ahdistava aina.

Mieli- musta vesi

Tykkään elämästäni Suomessa. Minulla on kiva koti ja kissa, ystäviä ja perhe, mielekkkäitä töitäkin toistaiseksi.
Minulla on myös vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö.
Kun on tarpeeksi usein herännyt keskellä yötä aamuyön tunneiksi ahdistuneena valvomaan, kun rinnasta puristaa jatkuvasti, kun pelkää ja toisaalta toivoo että jotain pahaa sattuu itselle. Kun mikään ei enää tunnu oikein miltään, vaikka olen erityisherkkä, ja tottunut tuntemaan syvästi kaiken, niin omat kuin muidenkin tunteet. Kutsun tätä masennuksen ja ahdistuksen tilaa mustaksi vedeksi. Kun se kerran pesii sieluun, on sitä siellä aina enemmän tai vähemmän. Välillä sitä ei näe olleenkaan, välillä se värittää vain kaiken vähän harmaammaksi, välillä se hukuttaa.  

Luulen, että olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut jo reilusti yli 20 vuotta, jostain sieltä yläasteelta, ainakin jos mun päiväkirjamierkintöjä ja rustaamiani runoja muistelee. Mutta kenelle mä siitä olisin puhunut? Minä olin reipas, minä pärjäsin. Aina. Ja mitäpä mä läheisiäni mieleni liikkeillä kuormittaisin, kuorimitin jo tarpeeksi CP-vammallani, ja siihen liittynvällä ajoittaisella avuntarpeella ja fyysisillä kivuilla. Lukioiässä istuin koulupöytäni alla, ja julistin itseni epäonnistuneeksi ihmiseksi. Mutta eipä sitäkään kukaan ollut kuulemassa.

Olen aina kokenut itseni vääränlaiseksi, ettei minua hyväksytä saatikka arvosteta tälläisenä kuin olen, etten ole riittävän hyvä. Välillä tämän kanssa on tosi vaikea olla, on liikaa kaikkea mielessä ja elämässä ja tekisi mieli kömpiä ulos omasta päästä, kropasta ja elämästä, jonnekin lomalle.

Briteistä Suomeen eka kerran muuttaessa olin luullut, että Suomessa kaikki olisi paremmin. Britteihin muutin takaisin toivoen ihan samaa. Ensimmäisen kerran ymmärsin hakea apua masennukseen loppuvuodesta 2010, kun asuin toista vuotta uudelleen Britanniassa. Joka kerta, kun joku lääkäri tai fysioterapeutti kysyi "mitä kuuluu?" aloin itkeä. Ei se ollut normaalia. En myöskään saanut nukahdettua muuta kuin valot ja telkkari päällä, kuunnellen ja katsellen tuttua Star Trek: Enterprise-sarjaa, se oli turvariepuni. Ilman telkkarin taustamelua, pimeässä, pääni sisäinen ahdistus olisi kuulunut liian kovaa.
Briteissä oli onneksi loistava terveydenhuolto ja minulla ihana omalääkäri. Sain keskivaikean masennuksen diagnoosin, nukahtamislääkkeet ja rauhoittavat, lääkäri myös halusi nähdä minua ainakin kerran kuussa. Ilmaiseen terapiaan pääsin heti alkuvuodesta 2011. Kymmenen ilmaista terapiakertaa auttoivat minua selviämään elämäni vaikeimmasta keväästä, mutta pahin oli vielä edessä. Kesällä 2011 pyristelin irti narisistista, joka oli ollut elämäni suuri rakkaus ja keskipiste yli kuuden vuoden ajan. Viimeinen niitti suhteellemme oli, kun sain kuulla, että hän oli pannut toisen naisen raskaaksi, ystäväni. Tämä oli jo toinen kerta elämässäni, kun rakastamani mies, jonka kanssa olin suunnitellut lapsia ja tulevaisuutta yhdessä, päätyykin elämään tuota tulevaisuutta toisen kanssa.
Kun olin kuilun partaalla valmiina hyppäämään, löytyi viime hetkellä ystäviä, jotka vetivät minut sieltä pois. Heille olen ikuisesti kiitollinen, kuten myös vuokraisännälleni, joka antoi minulle kissan, (koska talossa, jossa asuin, oli hiiriä). Kissan vuoksi lähdin kauppaan, vaikka ahdisti kotoa lähteminen, ihmisten näkeminen. Kissalle piti saada ruokaa joten hankin samalla jotain myös itselleni. Ja niin minä jaksoin eteenpäin, päivä kerrallaan, Brida-kissani ja minä.
Suomen kesälomalta, jonka piti rentouttaa, palasin vakavasti masentuneena. Olinhan se sama ihminen, jolle kaikki olivat tottuneet kertomaan omista murheistaan aina ennenkin. Vahva ja hyvä ystävä. Joka oli sisältä ihan rikki ja väsynyt. Mutta mitäpä siitäkään kenellekään puhumaan.
Syksyllä jatkoin terapiaa Mindissa, mielenterveysjärjestössä, jonka terepeuttien hinnat sopivat myös minun kaltaiselleni osa-aikatyöläiselle. Mutta leipänsä on terepeutinkin ansaittava, ja kun terapeuttini siirtyi yksityiseksi keväällä 2013 loppui myös terapiani, ihan kesken. Työpaikkani meni samaan aikaan konkurssiin, eikä minulla ollut henkisiä resursseja etsiä uutta halpaa terapeuttia.

Pärjäsin itsekseni ja ystävien avulla, olihan elämässäni paljon hyvääkin, ihania ihmisiä, Brida, Lontoo ja unelmatyö kirjastossa sekä sittemmin Suomeen paluumuutto, mikä piti mieleni pirteänä pitkään. Kunnes mielessäni tapahtui selvä muutos. Loppukesästä 2018 en oikein tuntenut enää mitään. En itkenyt kauniista biiseistä, en fiilistellyt ja ihastellut kokemuksiani ja ottanut valokuvia. Ahdisti. Kuolema oli mielessä paljon. Lokakuun lopun lomatka Britteihin oli mukava, tein autopilotilla kaiken suunnitellun kalenterissa olleen. Ystäviä oli ilo nähdä. Vain kerran ero ystävistä itketti. Sekään ei ollut normaalia minulle, normaalisti harva se päivä kyynel silmässä fiilistelijälle.
Liityin Facebookin masennusryhmiin. Marraskuun lopulla sain mielenterveystalon masennustestistä 35, vakava masennus. Seuraavana päivänä soitin ajan lääkärille, ja peruutusaika löytyikin jo seuraavalle päivälle. Lääkäri oli loistava, otti aikansa, kuunteli ja kyseli lähes tunnin. Sain sekä rauhoittavat- että mielialalääkkeet. Terapiaa sain odottaa tammikuulle. Sinne kirjoitin arkillisen asioita, mistä olisi hyvä puhua. Viimeksi käytiin arkki läpi, tänään päästään itse asiaan. Viime käynnin jälkeen masennustestistä 40. Stay tuned.