Masentunut nainen, vammainen ja ystävä

kun on viettänyt päiviä sikiöasennossa tyynyä halaten ja itkua tihruuttaen, öitä levottomasti pyörien ihmeellisessä vireyden tilassa, painajaisia välissä nähden, ihminen alkaa miettiä omaa persoonaansa, ja sitä miten minusta on tullut tällainen masentelija. Olen toki koko elämäni ajan ajatellut, että olen vääränlainen ihminen ja nainen, fyyysisesti ja henkisesti. Sen lisäksi, että minua on pilkattu ja nöyryytetty ja haukuttu vammaiseksi, mitä tietysti olenkin, minulle on myös monesti kerrottu, että ajattelen liikaa ja olen liian tunteellinen, liian herkkä ja jopa dramaattinen. Etenkin lapsena ajattelin, että en edes omalle perheelleni kelpaa juuri tällaisena kuin olen. Minkäläinen minun pitäisi sitten olla, että minua ei hylättäisi, suljettaisi leikeistä ja porukoista? Että saisin osakseni rakkautta? Että minun ei tarvisi lopun elämääni ahdistuksen hetkellä halata tyynyä, vaan voisin halata ihmistä? Kerta toisensa jälkeen minut on torjuttu, vaikka kuinka olen yrittänyt muuttaa itseäni paremmaksi, kelpaavammaksi, muuksi, ja toisaalta silloinkin kun olen päättänyt olla muuttumatta ja kelvata ihan tällaisena kun olen. Joka kerta se kuitenkin on tullut yllätyksenä, kun tärkeät ihmiset, poikakaverit, rakastetut, joiden luuli pysyvän elämässä aina, ovat vain lähteneet, kun ystävyys on loppunut tai muuttanut muotoaan pelkäksi hyvänpäivän tuttavuudeksi.

Hyväksytyksi tulemisen ja läheisyyden tarpeessani olen elämässäni tehnyt ällöttäviä, kaduttaviakin asioita. En varsinkaan  nuorempana vaatinut mieheltä juuri muuta, kuin että hän valitsi minut. Meillä ei oikeastaan tarvinnut olla mitään yhteistä, ei edes yhteistä kieltä saatikka kulttuuria. Olen harrastanut seksiä  ja seurustellut, mennyt naimisiinkin aivan väärien ihmisten kanssa ja tehnyt väärin itseäni, naiseuttani ja muita kohtaan. Aknekasvoisena, itsetunnon kanssa kipuilevana vammaisena tyttönä ja nuorena naisenalkuna koin, että on minulla sentään hyvät tissit ja pillu, nämä naiseuden fyysiseset atribuutit, jos ei mitään muuta, ja käytin niitä hyväkseni. Tunne siitä, että olin edes hetken haluttu naisena ja ihmisenä edes naisellisena vartalona, oli minulle kaikki kaikessa. En uskonut persoonani lumoavan ketään, vammani oli tiellä. Joten pukeuduin tiukkaan paitaan, tanssin viekoittelevasti, flirttailin ja lähdin baarista kenen kanssa tahansa, kuka minut vaan mukaansa huoli. Tuli voittajafiilis joka kerta kun minut valittiin seuraksi muiden joukosta. En ole koskaan osannut käsitellä sitä hyvin, että joku toinen valitaan minun sijastani. Syytän itseäni, persoonaani, ulkomuotoani ja sen puutteita, en tietenkään muita naisia. Todisteita omista puutteista löydän historiastani paljon. Minua on petetty useita kertoja, minut on jätetty, olen ollut se toinen nainen, joka ei tule koskaan olemaan se Ykkönen.  Jos olisin parempi ja fiksumpi ihminen, minua ei olisi käytetty hyväksi joka käänteessä.

En ole koskaan halunnut olla yksin. Olen halunnut olla kuin muut, parisuhdeihmiset, vaikka olenkin aina tiedostanut olevani vääränlainen siihen ja viettänyt lähes koko elämäni jos en sinkkuna, niin etäsuhteissa tai sekavissa parisuhdetilanteissa, joka tapauksessa arjessa yksin. Mutta yksinäisyyteen tottuu. Nyttemmin olen tullut krantummaksi, olen löytänyt jostain omanarvontunnon rippeitä ja nautintoakin sinkkuudestani. Sarjadeittailijasta on tullut erakko ja se kyllä näkyy, ketään ei ole aikoihin edes käynyt lähi mailla. Olen väkisinkin tullut huomanneeksi, että olen vahva, itsenäinen nainen. Toki pärjään, olen pärjännyt tähänkin asti. Mutta en yksin, ystävät ovat auttaneet.

Ystävyys on kärsivällisyyttä, ymmärrystä ja rakkautta. Kuten parisuhteessa, päätös pitää toinen ihminen elämässään on aina molemminpuolinen.  Kun aito yhteys muodostuu, se voi vuosienkin tauon jälkeen löytyä uudestaan aivan helposti. Ystävät eivät hylkää, he hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, jopa ihailevat sitä. Taannoin, kun hyvä ystäväni sanoi minulle, ettei jaksa jauhaa, eikä tule enää vastaamaan masennuksen värittämiin viesteihin, tokihan se herätteli. Eihän kukaan haluaisi olla läheiselleen velvollisuus, taakka, energiasyöppö, vaivaksi.Ystävyyden pitäisin ennen kaikkea tuntua nautinnolta, joka auttaa jaksamamaan sitä kaikkea muuta elämässä. Ysätävääni toki ymmärrän, kyllä ystävyydessäkin saa ilmaista, mitä siltä haluaa ja mitä jaksaa. Elämä nyt on semmosta, että kun se kumppani löytyy, perhe kasvaa, niin prioriteetit muuttuvat  ja vanhat kaverit voivat jäädä kuin nallit kalliolle, eikä tunnu missään. Olen kiiitollinen jokaisesta piipahduksesta, joita ystävät tekevät elämääni omilta kiirteiltään. He ottavat yhteyttä ja kysyvät mitä kuuluu, ei koko ajan, mutta tarpeeksi. Parhaille ystäville voi sanoa suoraan ja pahasti, asioista voidaan olla eri mieltä ja niistä voidaan keskustalla vakavasti ja syvällisesti, mutta kaveria ei jätetä.  Kiitos ystäville, jotka jaksavat jakaa tätä elämän kivistä matkaa kanssani.

Ystävyydestä

Luin tässä Vicky Rostin elämänkerran Vickypedia (ostin sen äidille joululahjaksi, ja kyllä minäkin sain Suomesta Britteihin tuliaislahjaksi pyytämäni kokoelmalevyn Vickyn Vain elämää- kauden jälkimainingeissa). Oli muuten hyvä kirja, vaikka hiukan pinnalliseksi jäi, en koe että olisin kovinkaan tutustunut ihmiseen julkkisminän takana. Mutta ystävyyttä jäin kirjaa lukiessani miettimään. Vickyllä on useampikin naisporukka, jonka kanssa hän on tehnyt ja jakanut asioita vuosikaudet. Minulla ei ole porukoita, joiden kanssa kävisin mökillä tai reissuissa. Kun yritän kutsua ystäviä luokseni edes iltaa viettämään, tulos on yleensä kolme ihmistä, paras ystäväni, ja pari muuta, riippuen enimmäkseen lastenvahti- tai työvuoroista, siinä iässä kun ollaan. Mutta silti tässä laskeskelin, että minulla on ainakin 15 sellaista yhtävää (ja heidän puolisoaan) jotka varmasti kutsuisin häihini (tai hautajaisiini, jos ei sitä miestä koskaan löydy), plus vähintään 10 sellaista, jotka luultavasti kutsuisin. Se on paljon. Monen monta eri tavoin ihanaa ihmistä, jotka olen kohdannut eri aikoina elämääni, ja joiden kanssa voin jakaa eri puolia persoonastani.

Olin yksinäinen, herkkä, ujo lapsi. Koulussa kiusattu, lukiossa syrjitty, serkkuporukassa väärän ikäinen, kaikista mahdollisista porukoista ulos suljettu. Aina löytyi kuitenkin niitä, jotka leikkivät minunkin kanssani. Olemme tunteneet toisemme vanhimman ystäväni kanssa jo lähes 29 vuotta, ala-asteelta. Kun leikin yksin koulun pihalla, hän tuli pyytämään leikkiin, vaikka oli luokkaa ylemmällä. Olimme molemmat koulukiusattuja; toisistamme löysimme ymmärtäjän, tuen ja piristäjän. Olimme aikuisuuden kynnyksellä myös vuoden kämppiksiä Hervannan opiskelijantaloilla, järjestimme juhlia ja opettelimme itsenäistä elämää, se oli kullanarvoinen vuosi. Vaikka me nyt asumme eri kaupungeissa, ja olemme molemmat muuttaneet monet kerrat, hänen luonaan olen aina kotona. Hänen kanssaan on aina hyvä olla, vaikka olemmekin hyvin erilaisia ihmisinä (tarkka neitsyt ja leppoisa härkä) ja hän elää normaalia asuntovelkaisen perhearkea, minä en.

Olen tuntenut lähimmän naisystäväni lähes yhtä kauan, olimme rinnakkaisluokilla koko peruskoulun, ja hengailimme välillä samoissa porukoissa ja bileissä, mutta kahdenkesken ystävystyimme vasta lukion lopulla ja sen jälkeen. Kun palasin ensimmäistä kertaa Suomeen Lontoosta, olivat kaikki muut vanhat tuttuni muuttaneet pois Tampereelta, mutta onneksi meillä oli toisemme, ja löysimme yhteisiä asioita ja mielenkiinnonkohteita nyt enemmän kuin koskaan ennen. Uusia tärkeitä ihmisiäkin elämääni löytyin noina kolmena vuotena Suomessa (heistä ainakin viisi kutsuisin nyt varmasti niihin häihin tai hautajaisiin, varmaan jopa kahdeksan). Ne kolme välivuotta Suomessa olivat tärkeitä persoonani ja ystävyyssuhteiden rakentamisen kannalta, vaikka veri vetikin vielä seitsemäksi ja puoleksi vuodeksi Lontooseen, ystävyyssyhteet Suomeen päin pysyivät, jopa vahvistuivat.

Briteissä vain yksi ihminen on pysynyt elämässäni yliopistovuosista lähtien, jo 16 vuotta. Loput ystävät sillä saarella ovatkin sitten 10 vuotta myöhemmin Star Trek-faniryhmistä ja tapahtumista löytyneitä ihmisiä, yksi naapuri ja entisiä työkavereita. Trekkie-porukka oli koossa runsaan vuoden, tapasimme vähintään kerran kuussa ja vietimme aikaa yhdessä. Hämmästyttävintä tässä on se, että minun piti muuttaa Britteihin Suomesta, kesämökkien luvatusta maasta, että minut kutsuttiin kaveriporukassa mökille! Mutta se, että meitä yhdisti Star Trek ei lopulta tehnyt meistä kovinkaan samanlaisia ihmisiä. Siltä ajalta on kuitenkin elämääni jäänyt kolme hyvinkin rakasta ihmistä, ja isompi jengi ihania tyyppejä, joita vähintäänkin seuraan Facebookissa, ja morjestan Star Trek- tapahtumissa.

Niin Facebook. Minulla on yli 400 Facebook-keveria. Olen tavannut kaikki, paria Amerikoissa asuvaa trekkietä lukuunottamatta. On koulukavereita, sukulaisia, entisiä ja nykyisiä työkavereita. Vain kourallisen kanssa olen kuitenkin säännöllisesti tekemisissä. Sosiaalinen media luo toistensa elämässä olemisen ja läheisyyden illuusion, ystävyyden, jota ei kuitenkaan somen ulkopuolella ole. Olen introvertti erityisherkkä, tykkään olla yksin kotona, ladata akkuja ja olla yhteydessä ihmisiin kun jaksan, niin paljon kuin jaksan, omilla ehdoillani. Messenger, Whatsapp ja Skype viestit tai puhelut eivät kuitenkaan ole minullekaan aina tarpeeksi. Olen yksinäinen, elämääni kalvaa vastavuoroisten ihmissuhteiden puute. Mulla ei ole ole esimerkiksi ns. nörttikavereita Suomessa, joten katson science fictionini ja sarjakuviin perustuvat lempisarjani yleensä yksin. Joskus olisi kiva, että siinä sohvalla vierässä istuisi joku. Jos keskustelut käytäisiin kasvoikkain, toisen eleet ja ilmeetkin nähden, olisi väärinymmärrystenkin määrä vähäisempi.

Briteissä totuin istumaan viikonloppisin baarissa isommallakin porukalla, joskus yli 12 tuntia putkeen syömässä, juomassa ja juttelemassa kaikesta, koska kenenkään kotiin ei olisi mahtanut juurikaan vieraita. Suomessa käyn yleensä noin kerran kuussa parin kaverin kanssa ulkona syömässä, jos sitäkään. Vajaa pari tuntia kuulumisia ja kaikki lähtevät kotiin tahoilleen. Välillä, näin perheettömän sinkkuna, tulee ikävä sitä, että ympärillä olisi muitakin perheettömiä sinkkuja, joilla ei olisi kiire kotiin.

Sanonta, että "rakkaus tulee ja menee, mutta ystävyys on ikuista", ei pidä paikkansa. Elämässäni on ollut minulle todella tärkeitä ystäviä, joiden kanssa välit ovat kylmenneet syystä tai toisesta. Olen usein kokenut olevani väärinymmärretty ja arvosteltu, kuten varmasti kaikki muutkin ihmiset joskus elämässään. Ihminen on ihmiselle paras tuki, mutta myös pahin vihollinen, joka muutamalla ikävällä sanalla voi tehdä paljon tuhoa ihmisen sisällä. Minulla ei ole yleensä ihmissuhteissa sellainen olo, että olisin riittävän hyvä, hyväksytty juuri sellaisena kuin olen. Tiedän, että tunne kumpuaa alunperin lapsuuden kokemuksistani, siitä miten vammaani suhtauduttin, ja aikuisiän huonot parisuhteet ovat vain pahentaneet asiaa. Olen hakenut väärillä tavoilla huomiota vääränlaisilta ihmisiltä. Tai sitten olen kokenut olevani vääränlainen ja olen yrittänyt muuttaa itseäni, mutta menettänyt tärkeitä ihmisiä elämästäni silti. Kyllä, olen ollut ihmissuhteissani läheisriippuvainen, olen halunnut miellyttää, koska menettämisen pelko ja kumppaninkaipuu on ollut niin suuri. Viimeiset pari vuotta olen kuitenkin yrittänyt olla rehellisemmin aito itseni niin itselleni kuin muille, ja se tuntuu hyvältä, pidän siitä ihmisestä, jonka näen peilistä joka aamu. Kiitos niille ystävilleni, jotka näkevet minut sellaisena kuin olen, ja omilta kiireiltään, perheiltään ja kumppaneiltaan löytävät aikaa minullekin, yksinäiselle vierivälle Kivelle. Arvostan ystävyyttänne, tiedän, ettei se tässä hektisessä maailmassa ole itsestään selvä juttu. 

Ahdistuksesta - Insomnia please relase me

Unettomuus. Meillä on aina ollut vaikea suhde unen kanssa, joko nukun niin raskaasti ja liikkumatta, että herään vain kipuun, tai levottomasti pyörien, kymmeniä unia nähden, välillä heräillen. Noin yhden yön viikosta nukun yleensä oikeasti paremmin, niin että aamulla on levännyt ja pirteämpi olo.
Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön oireistoon kuuluvat myös lihasjännitys, säryt ja kivut, sekä hätkähtämisrefleksin herkkyys, mitkä kaikki vaikuttavat nukahtamiseen, uneen ja sen laatuun. Mutta koska ne kuuluvat jo joka päiväiseen arkeeni spastisen CP-vamman kanssa, mistä sitä tietää, kumpi tuli ensin, muna vai kana? Jotta elämä ei olisi liian helppoa, ahdistuneisuus toi myös elämääni valvomisen aamuyöllä.
Se hyöty rentouttavasta- ja mielialalääkityksestä on tähän mennessä ollut, että olen nukkunut melkein pari viikkoa normaalisti. Siis keskimäärin kello 11-4 hyvin, loppuyön levottomasti pyörien ja ahdistavia unia tai painajaisia nähden. Viime yönä heräsin taas 4.20 valvomaan, miettimään liikaa, ylianalysoimaan. Siinä selittämättömässä jännittyneisyyden, hermostuneisuuden, levottomuuden ja ylivirittyneisyyden tilassa, kun yhtään ei nukuta keskellä yötä, en saa rauhoitettua itseäni millään. En pysty keskittymään edes mihinkään minua yleensä rentouttavaan; lukemiseen, television katsomiseen, kotitöihin, reikittelyyn, venyttelyyn, tai musiikin kuunteluun. Vielä vuosi sitten pelkkä sängystä sohvalle siirtyminen usein auttoi unettomuuteen, nyt ei sekään enää. Olo rauhoittuu vain ajan kanssa ja kesto vaihtelee. Aamupäivällä töissä nukuttaa sitten vietävästi. 

Rinnassani istuu solmu tiukassa, se on aina siellä, tai on ainakin ollut taas  monta kuukautta. Usein pidätän huomaamattani hengitystä, niin kuin olen tehnyt koko elämäni ajan, ja viime aikoina etenkin ennen nukahtamista vatsani kramppaa itsestään, kuin vetäisin sitä toistuvasti sisään. Toisinaan taas päälleni vyöryy ahdistusuksesta (ehkä myös mielialalääkkeen sivuoireena) niin kuuma aalto, että lakana ja peitto ovat hetkessä hiestä märkiä. Välillä hikeä pukkaa iholle päivälläkin, ja kroppaa kuumottaa, ihan vain jostain ahdistavasta tai jännittävästä ajatuksesta tai vaikka netistä luetusta uutisesta. Lääkkeet ovat yleisesti lieventäneet ahdistuneisuusoireita, maailman tilakaan ei aja ihan joka päivä mieltäni ylikierroksille ja epätoivon partaalle. Toisaalta ulkomaailma ei muutenkaan ahdista ihan niin paljon kuin vaikka kuukausi sitten, eikä minulla ole koko ajan ulkona  mielessä, että mitä jos kaadun ja minulle sattuu jotain, vaan pystyn taas myös nauttimaan lumen narskunnasta jalkojen alla ja luonnon lumisesta kauneudesta.

Terapiassa olen käynyt nyt kolme kertaa, mutta eihän 45 minuuttia ole aika eikä mikään, enemmän sitä puheenaiheita mieleen tulee terapian jälkeen kuin terapeutin tuolissa. Itseäni yritän tsempata ilmaisemaan itseäni rehellisesti, vaikka yleisesti ihmiset mielipiteinen ovat pelottavia otuksia, terapeutin tehtävä on auttaa ja tukea omaa ajatteluani ja paranemisprosessiani, ei hän ole siellä minua arvostelemassa tai tuomitsemassa. Toki on helpompi olla itsensä terapeutin kanssa kaksin, kuin vaikka opettajana luokan edessä. Olen toki opettanut erilaisia ryhmiä jo yli 10 vuotta, enkä yleisön edessä enää niin punastele ja vapise kuin kouluiässä, mutta aina ne sosiaaliset tilanteet ja esillä olo ahdistavat etenkin kun oppilaiden kanssa ei saakaan tulla liian tutuiksi. Vielä puolitoista viikkoa nykyistä työsopparia jäljellä. Sitten on taas edessä hyppy tuntemattomaan. Vielä en halua antaa tulevaisuuden ahdistaa, mutta se tulee tietenkin uniin, niin kuin kaikki muukin ahdistava aina.

Keho - kipua

Enhän mä tiedä mitään kivuttomuudesta, aina johonkin on sattunut ja tulee sattumaan. Synnyin 32-viikkoisena keskosena 80-luvun alussa, taisin hetken olla hengittämättäkin, joiduin happikaappiin. Aivot kuvattiin jossain vaiheessa, epilepsiaa ei ollut mutta minulla todettiin Spastinen diplegia. Niin luki aina lääkärin papereissa. Välillä niisssä kummitteli Spastinen diplegia levis. Puhekielessä minulla oli lievä liikuntavamma, jalkavika ja sen takia huono tasapaino. Liitännäisvammana karsastus.
Kävelmään ilman tukea opin vasta 2 ja puoli -vuotiaana. Vauvasta asti meillä kävi kotona fysioterapeutteja minua kutittelemessa, tasapainoa harjoittamassa, jäykkiä lihaksiani venyttämässä. Laiva oli lastattu milloin pehmoleluilla, milloin kirjoilla, välillä lelut kulkivat tekemäni sillan alta, ensin pienet, sitten isommat. Pikkutuolilta nousin seisomaan monta sataa kertaa vuosien aikana ja seisoessa holvikaaren alle laitettiin pientä puista possua holvikaarta vahvistamaan, oikean alle mahtui possu paremmin. Pikkutavaraa nostelinvarpailla maasta. Oikean jalan varpaat tarttuivat ja taipuivat paljon paremmin. Polviseisonnasta seisomaan ja alas, lukemattomia kertoja. Kilometrikaupalla harjoittelin kävelyä varpaat ulospäin. Kenelläkään ei tuntunut 80- ja 90-luvulla juolahtavan mieleen, että kehoni vierheasento lähtee selästä ja lonkista asti, varpaat ulospäin käveleminen ei tässä paljon auttanut. Olin kuitenkin kaikkien ammattilaisten mielestä niin lievästi vammainen, ettei likkumisen apuvälineitä edes tarjottu. Kaatuilin viikottain, polvet ja kädet olivat hajalla, usein myös housunpolvet. Jalkojen säryn vanhemmat kuittasivat kasvukivuilla, kaikkeen muuhun särkyyn sanottiin vaan että "voi, voi, kyllä se ohi menee". Eipä ole mennyt, vieläkään. 
Mutta fyssari Päivi oli hirveän kiva, Pirjolta sain kiiltokuvan hyvin mennneen jumpan päätteeksi, Helena opetti lambadaa tai muuten tanssittiin tai tehtiin jotain mukavaa jumpan päätteeksi. Koululaisena sain itsenäisestikin kävellä kadun päähän Saaralle jumppaan tai terveyskeskukselle polkemaan kuntopyörää. Olihan se ihan kivaakin, ja erikoista, mutta kyllä minä sitä toki myös kyseenalaistin, olihan se tunti vapaa-aikaa, tunti pois kavereiden seurasta. Yläasteella sain käydä fysioterapiassa koululiikuntatunnin aikana muutamia kertoja.
Koululiikunta pelotti minua usein niin paljon, että joskus oksensin ennen tunteja. Ahdisti. Tiesin, että en ollut yhtä hyvä kuin muut. Luistelua ja hiihtoa kokeilin, tuhoontuomittuja yrityksiä molemmat, tällä tasapainolla. Muissa lajeissa en juossut yhtä nopeasti ja kaaduin helposti. Litassa en saanut ketään kiinni, polttopallossa en osunut kehenkään mutta minuun aina osui. En osunut pesäpalloon edes leipälapiolla. Tennis- tai sulkapalloon sentään joskus. Lento- tai koripallossa en ollut yhtään sen parempi. Tiesin, ettei tämä voinut pelkästä jalkaviasta johtua, mutta kukaan ei puhunut minulle koordinaatiosta tai silmän ja käden yhteistyön vaikeuksista, kukaan ei koskaan sanonut, että sekin liittyy vammaani.
Ekaluokan ensimmäisellä uintikerralla uimahallissa meinasin hukkua. Ajattelin, että altaan se pää, missä oli kaide, oli portaita parempi ja turvallisempi, enhän pääse portaita ylös tai alas ilman kaidetta kuivallakaan maalla. Mutta se olikin syväpää, ja pian olin uppeluksissa, opettajan katsoessa muualle. Pääsin pois vedestä jotenkin, altaan laidalle yskimään, äidin katsoessa kauhuissaan yläkerran kahvilasta. Loppuajan uin portaita päästä päähän. Uintikerrasta jäi muistoksi vesikammo ja sininen ja turvonnut isovarvas. olin sen kai altaassa johonkin lyönyt. Uimaan minua ei enää koskaan pakotettu. Usein liikuntatunneilla päädyinkin vaan kävelemään, mutta siinäkin väsyin niin, että loppupäivän olin puolikuollut. Enkä edes ikinä ollut ehtinyt kävellä niiln pitkälle kuin opettaja oli käskenyt.
Kun täytin 16-vuotta loppuivat säännölliset kontrollit sairaalan neurologilla ja KELA:n maksama alle 16-vuotiaan kuntoutus. Vanhempani huokasivat helpotuksesta. Nyt tuonkin viikottaisen muistutuksen tyttären vammasta sai unohtaa. Heille ei tullut mieleenkään hakea lisää tukia aikuistuvalle tyttärelleen. Kävin omatoimisesti kuntosalilla pari vuotta. Sitten kuntoiluun tuli kahdeksan vuoden tauko. Viikottainen kaatuilu ja säännöllinen rikkinäisten housujen roskiin heitto jatkui entiseen malliin. Briteissä yliopistossa keväällä 2005 kävin Vammaisuuden sosiaaliantropologia-kurssin. Ensimmäisellä tunnilla osallistujilta kysyttiin, mikä meidät toi kurssille. Tajusin, etten vieläkään, 22 vuoden iässä, tiennyt vammastani juuri mitään. Kotiin päästyäni googletin spastisen diplegian. Ette voi tajuta, kuinka yllättynyt olin, kun löysin termin CP-vamman alta. Minä, kuten moni muukin, olin aina luullut, että CP-vammaiset istuvat pyörätuolissa tai heillä on ainakin vaikeuksia puheentuotossa tai pakkoliikkeitä. Mutta meitä CP-vammaisia onkin todella moneksi, riippuen aivovaurion laajuudesta ja sijainnista isoaivoissa. Soitin äidille. Äiti itki, kuten yleeensä vammaisuudestani puhuttaessa. Isä sanoi tienneensä, että minulla oli CP-vamma, ja oli siitä yrittänyt minulle kertoa, kun olin teini. Varmaan olin ottanut sen siinä iässä tosi hyvin vastaan, etenkin, kun minua oli koulunpihoilla useinkin haukuttu CP-vammaiseksi ja ceeppariksi. 
Siitä alkoi vammani ja vammaisuuteni tutkiminen ja sisäistäminen. Oli helpotus löytää netistä tietoa ja vertaistukea. Oli helpottavaa tajuta, että olin ollut ihan normaali CP-vammainen lapsi, kun en ollut osannut hypätä narua tai ruutua yhdellä jalalla välitunnilla. Olin huojentunut, kun minun ei enää tarvinnut verrata itseäni ei-vammaisiin. Olin rämpylä rämpylöiden joukossa, ja oli ihan löytää tästä joukosta myös ystäviä! Heidän kanssaan voin puhua kivusta ja väsymyksestä ilman että tunnen häpeää tai tarvetta vähätellä tuntojani, ilman, että sanojani kyseenalaistetaan. Yliopston jälkeen britti ystäväni osti minulle ensimmäisen kävelykeppini, kun valitin kuinka vaikeaa ja pelottavaa on käyttää työmatkalla junia. Vaikeaa ja pelottavaa liikkuminen on välillä ollut kepin käyttöönoton jälkeenkin, mutta saan sentään helpommin apua, kun sitä tarvin. Enkä kaadu enää niin usein, ja housutkin pysyvät enimmäkseen ehjinä. 
Joskus havahdun ajatukseen, että juuri nyt ei satu mihinkään. Se tunne ei tietenkään kestä kauaa. Vähän kun liikahtaa, niin jo tunnen kipua selässä, niskassa, hartiassa, polvessa, olkapäässä, nilkassa, käsivarressa, ranteessa tai hermokipua jalkapohjassa ja etenkin kroonistunutta issieaskipua, joka on ollut seuranani jo yli 9 vuotta. Käyn säännöllisesti fysioterapeutilla, hieronnassa ja osteopaatilla, kiropraktikkokin on tehnyt keholleni paljon hyvää, korjaten seläkärangan virheasentoa niin, etteivät kengätkään kulu rikki enää ihan niin nopeasti kuin ennen. Mikään ei kuitenkaan poista kipua pitkäksi aikaa, vaikka hoidot helpottavatkin liikkumista ja kaatuilen vähemmän. Äitini kysyi vain hetki sitten, voisiko jalkaani nykypäivänä leikata. Vastasin, "Ei auttaisi, vaikka vaihdettaisiin koko kroppa, aivoni käskisivät uudenkin kroppani olla jumissa ja virheasennoissa koko ajan."  Tämän kehon olen saanut, koen maailman tämän kehon kautta, muuta ei ole.

Mieli- musta vesi

Tykkään elämästäni Suomessa. Minulla on kiva koti ja kissa, ystäviä ja perhe, mielekkkäitä töitäkin toistaiseksi.
Minulla on myös vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö.
Kun on tarpeeksi usein herännyt keskellä yötä aamuyön tunneiksi ahdistuneena valvomaan, kun rinnasta puristaa jatkuvasti, kun pelkää ja toisaalta toivoo että jotain pahaa sattuu itselle. Kun mikään ei enää tunnu oikein miltään, vaikka olen erityisherkkä, ja tottunut tuntemaan syvästi kaiken, niin omat kuin muidenkin tunteet. Kutsun tätä masennuksen ja ahdistuksen tilaa mustaksi vedeksi. Kun se kerran pesii sieluun, on sitä siellä aina enemmän tai vähemmän. Välillä sitä ei näe olleenkaan, välillä se värittää vain kaiken vähän harmaammaksi, välillä se hukuttaa.  

Luulen, että olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut jo reilusti yli 20 vuotta, jostain sieltä yläasteelta, ainakin jos mun päiväkirjamierkintöjä ja rustaamiani runoja muistelee. Mutta kenelle mä siitä olisin puhunut? Minä olin reipas, minä pärjäsin. Aina. Ja mitäpä mä läheisiäni mieleni liikkeillä kuormittaisin, kuorimitin jo tarpeeksi CP-vammallani, ja siihen liittynvällä ajoittaisella avuntarpeella ja fyysisillä kivuilla. Lukioiässä istuin koulupöytäni alla, ja julistin itseni epäonnistuneeksi ihmiseksi. Mutta eipä sitäkään kukaan ollut kuulemassa.

Olen aina kokenut itseni vääränlaiseksi, ettei minua hyväksytä saatikka arvosteta tälläisenä kuin olen, etten ole riittävän hyvä. Välillä tämän kanssa on tosi vaikea olla, on liikaa kaikkea mielessä ja elämässä ja tekisi mieli kömpiä ulos omasta päästä, kropasta ja elämästä, jonnekin lomalle.

Briteistä Suomeen eka kerran muuttaessa olin luullut, että Suomessa kaikki olisi paremmin. Britteihin muutin takaisin toivoen ihan samaa. Ensimmäisen kerran ymmärsin hakea apua masennukseen loppuvuodesta 2010, kun asuin toista vuotta uudelleen Britanniassa. Joka kerta, kun joku lääkäri tai fysioterapeutti kysyi "mitä kuuluu?" aloin itkeä. Ei se ollut normaalia. En myöskään saanut nukahdettua muuta kuin valot ja telkkari päällä, kuunnellen ja katsellen tuttua Star Trek: Enterprise-sarjaa, se oli turvariepuni. Ilman telkkarin taustamelua, pimeässä, pääni sisäinen ahdistus olisi kuulunut liian kovaa.
Briteissä oli onneksi loistava terveydenhuolto ja minulla ihana omalääkäri. Sain keskivaikean masennuksen diagnoosin, nukahtamislääkkeet ja rauhoittavat, lääkäri myös halusi nähdä minua ainakin kerran kuussa. Ilmaiseen terapiaan pääsin heti alkuvuodesta 2011. Kymmenen ilmaista terapiakertaa auttoivat minua selviämään elämäni vaikeimmasta keväästä, mutta pahin oli vielä edessä. Kesällä 2011 pyristelin irti narisistista, joka oli ollut elämäni suuri rakkaus ja keskipiste yli kuuden vuoden ajan. Viimeinen niitti suhteellemme oli, kun sain kuulla, että hän oli pannut toisen naisen raskaaksi, ystäväni. Tämä oli jo toinen kerta elämässäni, kun rakastamani mies, jonka kanssa olin suunnitellut lapsia ja tulevaisuutta yhdessä, päätyykin elämään tuota tulevaisuutta toisen kanssa.
Kun olin kuilun partaalla valmiina hyppäämään, löytyi viime hetkellä ystäviä, jotka vetivät minut sieltä pois. Heille olen ikuisesti kiitollinen, kuten myös vuokraisännälleni, joka antoi minulle kissan, (koska talossa, jossa asuin, oli hiiriä). Kissan vuoksi lähdin kauppaan, vaikka ahdisti kotoa lähteminen, ihmisten näkeminen. Kissalle piti saada ruokaa joten hankin samalla jotain myös itselleni. Ja niin minä jaksoin eteenpäin, päivä kerrallaan, Brida-kissani ja minä.
Suomen kesälomalta, jonka piti rentouttaa, palasin vakavasti masentuneena. Olinhan se sama ihminen, jolle kaikki olivat tottuneet kertomaan omista murheistaan aina ennenkin. Vahva ja hyvä ystävä. Joka oli sisältä ihan rikki ja väsynyt. Mutta mitäpä siitäkään kenellekään puhumaan.
Syksyllä jatkoin terapiaa Mindissa, mielenterveysjärjestössä, jonka terepeuttien hinnat sopivat myös minun kaltaiselleni osa-aikatyöläiselle. Mutta leipänsä on terepeutinkin ansaittava, ja kun terapeuttini siirtyi yksityiseksi keväällä 2013 loppui myös terapiani, ihan kesken. Työpaikkani meni samaan aikaan konkurssiin, eikä minulla ollut henkisiä resursseja etsiä uutta halpaa terapeuttia.

Pärjäsin itsekseni ja ystävien avulla, olihan elämässäni paljon hyvääkin, ihania ihmisiä, Brida, Lontoo ja unelmatyö kirjastossa sekä sittemmin Suomeen paluumuutto, mikä piti mieleni pirteänä pitkään. Kunnes mielessäni tapahtui selvä muutos. Loppukesästä 2018 en oikein tuntenut enää mitään. En itkenyt kauniista biiseistä, en fiilistellyt ja ihastellut kokemuksiani ja ottanut valokuvia. Ahdisti. Kuolema oli mielessä paljon. Lokakuun lopun lomatka Britteihin oli mukava, tein autopilotilla kaiken suunnitellun kalenterissa olleen. Ystäviä oli ilo nähdä. Vain kerran ero ystävistä itketti. Sekään ei ollut normaalia minulle, normaalisti harva se päivä kyynel silmässä fiilistelijälle.
Liityin Facebookin masennusryhmiin. Marraskuun lopulla sain mielenterveystalon masennustestistä 35, vakava masennus. Seuraavana päivänä soitin ajan lääkärille, ja peruutusaika löytyikin jo seuraavalle päivälle. Lääkäri oli loistava, otti aikansa, kuunteli ja kyseli lähes tunnin. Sain sekä rauhoittavat- että mielialalääkkeet. Terapiaa sain odottaa tammikuulle. Sinne kirjoitin arkillisen asioita, mistä olisi hyvä puhua. Viimeksi käytiin arkki läpi, tänään päästään itse asiaan. Viime käynnin jälkeen masennustestistä 40. Stay tuned.

 

Hurja alku vuodelle 2017

No huhhuh, tämä vuosi on kyllä lähtenyt vauhdilla käyntiin! Joulu meni enimmäkseen omassa seurassa, suomalaisia ja brittiläisiä jouluherkkuja nauttien sekä suomalaisia joululauluja laulellen. Aattona maistelin kinkkua ja perunalaatikkoa, joulupäivänä kalkkunaa brittiläisittäin. Ja tietenkin juustoja, hyvää viiniä ja piparkakkuja! Ja liikaa suklaata!

Vuoden vaihteessa täällä kävi vieraita sekä pohjois-Englannista, että Suomesta, joululoma tuntui todellakin lomalta omista kuvioista! Kaiken sen tohinan jälkeen iski suuri suru, kissani Brida kuoli yllättäen. Vein kissani eläinlääkärille, koska entinen pullero ei suostunut syömään juuri mitään. Luulin, että hän herkkänä kissana vaan stressasi vieraita, kuten tavallista, mutta Bridalla todettiinkin synnynnäinen munuaisvika, munuaiset olivat liian pienet ja epämuodostuneet toimimaan normaalisti. Lääkäri sanoi, että tälläiset kissat elävät normaalisti 3-5-vuotiaiksi. Mitään ei ollut tehtävissä. Sairaalasta nesteytyksestä kotiin päästyään touhukas kissani ei enää jaksanut juosta perässäni rappusia ylös ja alas ja vietimme viimeiset päivät enimmäkseen peiton alla yhdessä toisiamme lohduttaen. Edelliset kissani elivät lähemmäs 20-vuotiaiksi, joten Bridan kuolema alle 6-vuotiaana oli suuri järkytys. Hän oli perheeni Lontoossa, paras ystäväni, sielunkumppanini joka auttoi jaksamaan vaikeiden aikojen yli. Lentokoneeseen sopiva kuljetuskoppa oli jo ostettu... meidän piti yhdessä muuttaa Suomeen. Mutta universumilla oli muita suunnitelmia. Onneksi löysin karvavauvani tuhkille kauniin uurnan, joka nyt kulkee mukanani mihin ikinä elämässä päädynkin.

On ollut hyvä, että olen voinut surun ja yksinäisyyden sijasta keskittyä tulevaan muuttoon. Pari laatikkoa olen jo pakannut kirjoilla ja DVDillä, tavaraa on vajaassa kahdeksassa vuodessa ehtinyt kertyä yllättävän paljon, etenkin kun luulin, että jäisin tänne loppu iäksi. No, tämä Lontoon luku elämääni alkaa olla lopuillaan, ja olen innoissani! Alun paperisota Suomessa hirvittää, mutta lento on varattu, perääntyä en voi! On mukavaa lajitella tavaraa, mitä roskiin, mikä kierrätykseen, mitä lahjoitan tutuille, mitä otan mukaan. On enimmäkseen mukava ajatella, että teen täällä asioita viimeisiä kertoja. Aikansa kutakin! Lisäksi tiedossa on vielä mukavia matkoja ja tapahtumia, vielä viimeiset vieraat Suomestakin, ennen kuin jätän tämän maan taakseni! Nyt yritän vielä keskittyä Lontoon keväästä nauttimiseen, linnut laulaa, aurinko paistaa ja kohta on aika vaihtaa kevättakkiin!

Turistina kotikaupungissa

Maistuipas taas vaan vaalekin leipä hyvältä, kun oli viikon mussuttanut pelkkää ruisleipää! Mulla oli tääällä Suomesta vieraita muutaman päivän, ja toki sitä aina pyytää tuomisina ruisleipää. Nyt pyysin pari pakettia tummaa kahvia ja mahdollisimman paljon ruisleipää sekä perunalimpun jouluksi. Viime keväänä vieraat toi viisi pakettia Tummaa presidenttiä, ja viimeisestä paketistä on vielä rääppeet jäljellä. No, sain pari pussia ruisleipää, perunalimpun sekä neljä pakettia kahvia, Fazerin suklaita ja pari pussia salmiakkia yms. Kahvi onneksi säilyy, yhdessä paketissa menee joskus parikin kuukautta, kun yksin juo, enkä ole vielä niin addikti, että tarvisi juoda edes joka päivä.
On aina ihanaa kun Suomesta tulee vieraita. Mun luona on vuosien varralla yöpyneet kaikenlaiset vanhat koulukaverit, joita en oo vuosiin nähnyt, ja aina on yhtä mukavaa höpöttää suomeksi! Vaikka Suomessa asuassa tunsin useinkin olevani ulkopuolinen, niin jotenkin niihin suomalaisiin, jotka matkustaa maailmalla, jotka ovat kiinnostuneita muista maista, kaupungeista ja kulttuureista, on aina ollut helppoa löytää yhteys.  
On myös aina mukavaa, 12 täällä vietetyn vuoden jälkeenkin, toimia turistioppaana. Eri ihmisille koitan aina keksiä erilaista nähtävää, ja siinä usein näkee myös kotikaupunkiaan itse ihan eri vinkkelistä kuin normaalisti.

Tässä muutamia kuvia viime viikon retkiltä.

Winter Wonderlandin kautta muutamille margaritoille ns. paikalliseeni...

 Launtaina Anna Hanski ihastutti ulkosuomalaisia Merimieskirkon järjestämässä joka vuotisessa joulukonsertissa Southwarkin Katedraalissa.

Sunnuntaina ihmeteltiin taidetta Tate Modernissa

 ...ja päivän kruunasi Sunday Roast pubissa, kalkkunalla luonnollisesti näin jouluna