Luin tässä Vicky Rostin elämänkerran Vickypedia (ostin sen äidille joululahjaksi, ja kyllä minäkin sain Suomesta Britteihin tuliaislahjaksi pyytämäni kokoelmalevyn Vickyn Vain elämää- kauden jälkimainingeissa). Oli muuten hyvä kirja, vaikka hiukan pinnalliseksi jäi, en koe että olisin kovinkaan tutustunut ihmiseen julkkisminän takana. Mutta ystävyyttä jäin kirjaa lukiessani miettimään. Vickyllä on useampikin naisporukka, jonka kanssa hän on tehnyt ja jakanut asioita vuosikaudet. Minulla ei ole porukoita, joiden kanssa kävisin mökillä tai reissuissa. Kun yritän kutsua ystäviä luokseni edes iltaa viettämään, tulos on yleensä kolme ihmistä, paras ystäväni, ja pari muuta, riippuen enimmäkseen lastenvahti- tai työvuoroista, siinä iässä kun ollaan. Mutta silti tässä laskeskelin, että minulla on ainakin 15 sellaista yhtävää (ja heidän puolisoaan) jotka varmasti kutsuisin häihini (tai hautajaisiini, jos ei sitä miestä koskaan löydy), plus vähintään 10 sellaista, jotka luultavasti kutsuisin. Se on paljon. Monen monta eri tavoin ihanaa ihmistä, jotka olen kohdannut eri aikoina elämääni, ja joiden kanssa voin jakaa eri puolia persoonastani.
Olin yksinäinen, herkkä, ujo lapsi. Koulussa kiusattu, lukiossa syrjitty, serkkuporukassa väärän ikäinen, kaikista mahdollisista porukoista ulos suljettu. Aina löytyi kuitenkin niitä, jotka leikkivät minunkin kanssani. Olemme tunteneet toisemme vanhimman ystäväni kanssa jo lähes 29 vuotta, ala-asteelta. Kun leikin yksin koulun pihalla, hän tuli pyytämään leikkiin, vaikka oli luokkaa ylemmällä. Olimme molemmat koulukiusattuja; toisistamme löysimme ymmärtäjän, tuen ja piristäjän. Olimme aikuisuuden kynnyksellä myös vuoden kämppiksiä Hervannan opiskelijantaloilla, järjestimme juhlia ja opettelimme itsenäistä elämää, se oli kullanarvoinen vuosi. Vaikka me nyt asumme eri kaupungeissa, ja olemme molemmat muuttaneet monet kerrat, hänen luonaan olen aina kotona. Hänen kanssaan on aina hyvä olla, vaikka olemmekin hyvin erilaisia ihmisinä (tarkka neitsyt ja leppoisa härkä) ja hän elää normaalia asuntovelkaisen perhearkea, minä en.
Olen tuntenut lähimmän naisystäväni lähes yhtä kauan, olimme rinnakkaisluokilla koko peruskoulun, ja hengailimme välillä samoissa porukoissa ja bileissä, mutta kahdenkesken ystävystyimme vasta lukion lopulla ja sen jälkeen. Kun palasin ensimmäistä kertaa Suomeen Lontoosta, olivat kaikki muut vanhat tuttuni muuttaneet pois Tampereelta, mutta onneksi meillä oli toisemme, ja löysimme yhteisiä asioita ja mielenkiinnonkohteita nyt enemmän kuin koskaan ennen. Uusia tärkeitä ihmisiäkin elämääni löytyin noina kolmena vuotena Suomessa (heistä ainakin viisi kutsuisin nyt varmasti niihin häihin tai hautajaisiin, varmaan jopa kahdeksan). Ne kolme välivuotta Suomessa olivat tärkeitä persoonani ja ystävyyssuhteiden rakentamisen kannalta, vaikka veri vetikin vielä seitsemäksi ja puoleksi vuodeksi Lontooseen, ystävyyssyhteet Suomeen päin pysyivät, jopa vahvistuivat.
Briteissä vain yksi ihminen on pysynyt elämässäni yliopistovuosista lähtien, jo 16 vuotta. Loput ystävät sillä saarella ovatkin sitten 10 vuotta myöhemmin Star Trek-faniryhmistä ja tapahtumista löytyneitä ihmisiä, yksi naapuri ja entisiä työkavereita. Trekkie-porukka oli koossa runsaan vuoden, tapasimme vähintään kerran kuussa ja vietimme aikaa yhdessä. Hämmästyttävintä tässä on se, että minun piti muuttaa Britteihin Suomesta, kesämökkien luvatusta maasta, että minut kutsuttiin kaveriporukassa mökille! Mutta se, että meitä yhdisti Star Trek ei lopulta tehnyt meistä kovinkaan samanlaisia ihmisiä. Siltä ajalta on kuitenkin elämääni jäänyt kolme hyvinkin rakasta ihmistä, ja isompi jengi ihania tyyppejä, joita vähintäänkin seuraan Facebookissa, ja morjestan Star Trek- tapahtumissa.
Niin Facebook. Minulla on yli 400 Facebook-keveria. Olen tavannut kaikki, paria Amerikoissa asuvaa trekkietä lukuunottamatta. On koulukavereita, sukulaisia, entisiä ja nykyisiä työkavereita. Vain kourallisen kanssa olen kuitenkin säännöllisesti tekemisissä. Sosiaalinen media luo toistensa elämässä olemisen ja läheisyyden illuusion, ystävyyden, jota ei kuitenkaan somen ulkopuolella ole. Olen introvertti erityisherkkä, tykkään olla yksin kotona, ladata akkuja ja olla yhteydessä ihmisiin kun jaksan, niin paljon kuin jaksan, omilla ehdoillani. Messenger, Whatsapp ja Skype viestit tai puhelut eivät kuitenkaan ole minullekaan aina tarpeeksi. Olen yksinäinen, elämääni kalvaa vastavuoroisten ihmissuhteiden puute.
Mulla ei ole ole esimerkiksi ns. nörttikavereita Suomessa, joten katson
science fictionini ja sarjakuviin perustuvat lempisarjani yleensä yksin. Joskus olisi kiva, että siinä sohvalla vierässä istuisi joku. Jos keskustelut käytäisiin kasvoikkain, toisen eleet ja ilmeetkin nähden, olisi väärinymmärrystenkin määrä vähäisempi.
Briteissä totuin istumaan viikonloppisin baarissa isommallakin porukalla, joskus yli 12 tuntia putkeen syömässä, juomassa ja juttelemassa kaikesta, koska kenenkään kotiin ei olisi mahtanut juurikaan vieraita. Suomessa käyn yleensä noin kerran kuussa parin kaverin kanssa ulkona syömässä, jos sitäkään. Vajaa pari tuntia kuulumisia ja kaikki lähtevät kotiin tahoilleen. Välillä, näin perheettömän sinkkuna, tulee ikävä sitä, että ympärillä olisi muitakin perheettömiä sinkkuja, joilla ei olisi kiire kotiin.
Sanonta, että "rakkaus tulee ja menee, mutta ystävyys on ikuista", ei pidä paikkansa. Elämässäni on ollut minulle todella tärkeitä ystäviä, joiden kanssa välit ovat kylmenneet syystä tai toisesta. Olen usein
kokenut olevani väärinymmärretty ja arvosteltu, kuten varmasti kaikki
muutkin ihmiset joskus elämässään. Ihminen on ihmiselle paras tuki, mutta myös pahin vihollinen, joka muutamalla ikävällä sanalla voi tehdä paljon tuhoa ihmisen sisällä. Minulla ei ole yleensä ihmissuhteissa sellainen olo, että olisin
riittävän hyvä, hyväksytty juuri sellaisena kuin olen. Tiedän, että tunne kumpuaa alunperin lapsuuden kokemuksistani, siitä miten vammaani suhtauduttin, ja aikuisiän huonot parisuhteet ovat vain pahentaneet asiaa. Olen hakenut väärillä tavoilla huomiota vääränlaisilta ihmisiltä.
Tai sitten olen kokenut olevani vääränlainen ja olen yrittänyt muuttaa
itseäni, mutta menettänyt tärkeitä ihmisiä elämästäni silti. Kyllä, olen ollut ihmissuhteissani läheisriippuvainen, olen halunnut miellyttää, koska menettämisen pelko ja kumppaninkaipuu on ollut niin suuri. Viimeiset pari vuotta olen kuitenkin yrittänyt olla rehellisemmin aito itseni niin itselleni kuin muille, ja se tuntuu hyvältä, pidän siitä ihmisestä, jonka näen peilistä joka aamu. Kiitos niille ystävilleni, jotka näkevet minut sellaisena kuin olen, ja omilta kiireiltään, perheiltään ja kumppaneiltaan löytävät aikaa minullekin, yksinäiselle vierivälle Kivelle. Arvostan ystävyyttänne, tiedän, ettei se tässä hektisessä maailmassa ole itsestään selvä juttu.