Tuttavani kuvaili minua viime viikolla
sanalla "avuton." Se on aika erikoista ihmiseltä, joka minut tuntee.
Oli muuten varmasti ensimmäinen kerta elämässäni, kun tätä sanaa minusta
käytettiin. Järkytyin, suorastaan pöyristyin. Minä täällä kannoin viime
viikolla keittiön kaappien kehikon keittiöstä olkkariin omin pikku kätösin,
koska olen selkeesti avuttomampi kuin remppamiehet... ei ku... Me kaikki ollaan
avuttomia joissain asioissa ja joskus elämässämme, etenkin elämän alku- ja
loppupuolella. Kukaan ei osaa kaikkea tai ole hyvä kaikessa. Se, että teen
joskus asiat soveltaen tai hitaammin kuin muut, tai se että toisinaan tarvitsen
tai pyydän apua, ei tee minusta avutonta. Joskus on ihan terveellistäkin, ettei
ihminen yritä tehdä ihan kaikkea itse, joskus ihan jokainen tarvitsee
ammattilaisen apua. (Niin isä, ei ole ihan pakko kiivetä sinne katolle itse
enää.)
Vammaisuus ei
itsessään tee ihmisestä välttämättä sen avuttomampaa kuin muistakaan, onhan
kaikenlaisia apuvälineitä saatavilla. Minulla on lain takaama oikeus
yhdenvertaiseen elämään tässä yhteiskunnassa. Sen saavuttamisessa auttavat
esimerkiksi vammmaispalvelulain mukaiset taksimatkat sekä avustaja. Minä
teen asioita ja toimin itsenäisesti suurimman osan aikaa, oli arki tai juhla.
Avustaja käy pari tuntia viikossa säännöllisesti jeesimässä, että minulle
jää energiaa muuhunkin kuin minulle väsymystä, kipua tai vaarallisia tilanteita
aiheuttaviin arjen askareisiin.
Tuttavani mielestä..."huono liikkuminen, kaatuilu ja avuttomuus voi karkottaa ison osan miehistä pois." Mjoo, onhan se mahdollista, mutta siinä tapauksessa ne ei olo kyllä mulle hyviä miehiä ollenkaan. Toki ihmiseen yleensä ihastuu aluksi toisen fyysiseen olemukseen, mutta pidemmän päälle tärkeämpää on, että henkisesti synkkää ja on kemiaa, silloin myös jotkut fyysiset ominaisuudet saattavat menettää merkityksensä. Ihminen on kokonaisuus, josta vamma harvoin on se persoonan merkityksellisin osa, kun rakastutaan.
Huono liikkuminen? Mähän liikun paremmin, nopeammin ja varmemmin kepin kanssa kuin ilman, ja jaksan kävellä kilomatrikaupalla tai tanssia tuntitolkulla, jos tarve vaatii! Sitten on luultavasti kyllä jalat pari päivää todella kipeät, ja liikkuminen tuskaista, nukkuminen mahdotonta, mutta mitä sitten? Olen niin paljon enemmän kuin jalkani, niin paljon enemmän kuin vammani!
Tuttavani on tuntenut minut yli kymmenen vuotta eikä ole kertaakaan nähnyt minun kaatuvan. Että se siitä kaatuilusta, jolla karkotan miehet elämästäni. Kukaan existäni tai ystävistäni ei ole koskaan edes kiukuspäissään sanonut minua avuttomaksi. Sopii toivoa, että kun joskus tarvin käsivartta tueksi portaissa tai liukkailla, tai kaveria kantamaan puolestani baarissa drinkin, että sellaisen aina löydän, niin kuin tähänkin asti. Vammani on kuitenkin sen verran lievää laatua, etten edes oleta kaikkien sitä muistavan tai huomioivan, toki itse osaan avata suuni, kun apua tarvitsen, ja ennen kuin vahinkoja sattuu (tosin vahinko ei aina tule kello kaulassa, eikä varsinkaan lihaskramppi).
Tuttavani mielestä..."huono liikkuminen, kaatuilu ja avuttomuus voi karkottaa ison osan miehistä pois." Mjoo, onhan se mahdollista, mutta siinä tapauksessa ne ei olo kyllä mulle hyviä miehiä ollenkaan. Toki ihmiseen yleensä ihastuu aluksi toisen fyysiseen olemukseen, mutta pidemmän päälle tärkeämpää on, että henkisesti synkkää ja on kemiaa, silloin myös jotkut fyysiset ominaisuudet saattavat menettää merkityksensä. Ihminen on kokonaisuus, josta vamma harvoin on se persoonan merkityksellisin osa, kun rakastutaan.
Huono liikkuminen? Mähän liikun paremmin, nopeammin ja varmemmin kepin kanssa kuin ilman, ja jaksan kävellä kilomatrikaupalla tai tanssia tuntitolkulla, jos tarve vaatii! Sitten on luultavasti kyllä jalat pari päivää todella kipeät, ja liikkuminen tuskaista, nukkuminen mahdotonta, mutta mitä sitten? Olen niin paljon enemmän kuin jalkani, niin paljon enemmän kuin vammani!
Tuttavani on tuntenut minut yli kymmenen vuotta eikä ole kertaakaan nähnyt minun kaatuvan. Että se siitä kaatuilusta, jolla karkotan miehet elämästäni. Kukaan existäni tai ystävistäni ei ole koskaan edes kiukuspäissään sanonut minua avuttomaksi. Sopii toivoa, että kun joskus tarvin käsivartta tueksi portaissa tai liukkailla, tai kaveria kantamaan puolestani baarissa drinkin, että sellaisen aina löydän, niin kuin tähänkin asti. Vammani on kuitenkin sen verran lievää laatua, etten edes oleta kaikkien sitä muistavan tai huomioivan, toki itse osaan avata suuni, kun apua tarvitsen, ja ennen kuin vahinkoja sattuu (tosin vahinko ei aina tule kello kaulassa, eikä varsinkaan lihaskramppi).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti