Otsikon kysymystä ovat ystävät ja kylänmiehet miettineet vuosikaudet. Toki teorioita on monia, toiset persoonaani enemmän mairittelevia kuin toiset.
Juu, onhan niitä miehiä minunkin rinnalleni löytynyt. Kymmeniä. Joku sanoisi liikaa. Mutta miksei yksikään ole jäänyt kuin hetkeksi tai muutamaksi vuodeksi?
Kävin julkisella puolella viimeistä kertaa juttelemassa pysykiatriselle hoitajalla viime perjantaina. Lähdin sieltä hyvissä fiiliksissä. Masennus oli pysynyt koko kesän kohtalaisena ja ahdistuneisuus jopa pudonnut lieväksi, vaikka terapiassa oli taukoa. On parempaan oloon syynä sitten lääkkeiden nosto tai kesä, tai se, että sain juhannuksena tietää, että pääsin kuin pääsinkin yliopistoon ja tulevaisuus näyttää pitkästä aikaa valosammalta, olen siitä kiitollinen. Olen hetkittäin jopa iloinen ja onnellinen, peilistä katsoo itsestään tykkäävä, hymyilevä nainen. Ja sitten se iskee. Läheisyyden kaipuu. Miksei mulla ole ketään tässä rinnalla, hyvässä ja pahassa? (Olenhan jo melkein 40!!)
Ihminen on laumaeläin. Meillä on tarve toiseen ihmiseen, tarve saada rakkautta ja hyväksyntää, tarve kokea olevamme tärkeitä muille ja turvassa toisten kanssa. Kasvoin ihan turvallisessa kodissa jossa rakkauttakin oli, vaikkei sitä aina ääneen sanottu. Äiti oli tunnekylmä omien tunnelukkojensa vuoksi ja minä podin jatkuvaa rittämättömyyden tunnetta, vaikka ajoittain koin kyllä olevani tärkeä. Mutta hyväksyntä. Sitä en kokenut saavani, minua ei hyväksytty, ei haluttu edes nähdä sellaisena kuin olin vammaisena. Odotettiin, että oppisin kävelemään normaalisti, ehkä jopa kasvaessani parantuisin "jalkaviastani", että kasvaisin ulos vammaisuudestani samanlailla kuin ujoudesta... (josta en myöskään kasvanut koskaan ulos, tunnistin vain itseni intorvertiksi erityisherkäksi). Ja kun en parantunut, vammastani ei puhuttu eikä sitä juurikaan huomioitu, etenkään mitä vanhemmaksi tulin. Osa minusta oli kielletty, näkymätön, mutta ei poissa. Olin riittämätön sellaisena kuin olin.
Joten hain tietenkin hyväksynnän kokemuksia kodin ulkopuolelta.
Kuten olen jo aiemmin kertonut, minulle riitti kun mies näki minut naisena, hyväksyi ulkonäköni (rillipäinen, aknenaamainen, pömppömahainen teini) ja vammani edes hetken. Riitin siis sellaisena kun olin. Paitsi, että en riittänyt juuri muuhun kuin seksiin ja hengailuun neljän seinän sisällä. Meni vuosia, ennen kuin yksikään mies halusi näyttäytyä kanssani julkisesti, eikä silloinkaan yleensä esitellyt minua tutuilleen tai perheelleen. Olen harvoin ollut muuta kuin salarakas. Koska minulla ei nuorena ollut miehelle mitään kriteereitä, sain paljon muutakin kuin tätä näennäistä "hyväksyntää", enimmäkseen tietenkin sydänsuruja.
tässäpä parhaat esimerkit löydöistäni: ensimmäisellä poikakaverillani oli ties kuinka monta muutakin tyttöystävää samaan aikaan. Sain tietää tästä mutta annnoin anteeksi ja palasimme yhteen ja erosimme kolme kertaa, (ystäväni: "sä vaihdat miestä kun paitaa, paitsi se on aina sama") ennen kuin uskalsin erota lopullisesti (siltikin mies tuli vuosien päästä näyttämään kehittyneitä rakastajan taitojaan, ja annoin tulla, koska sen hetken hän hyväksyi minut, jopa halusi minua.)
Toiseen poikakaveriini rakastuin päätä pahkaa. Parin kuukauden päästä paljastui, että hänellä oli vaimo toisessa maassa ja olin tällekin miehelle vain pelkkä pillu.
Kolmas poikakaverini pani toisen naisen raskaaksi samaan aikaan kun suunnitteli perhettä minun kanssani. Hän myös esitteli minut ex-miehelleni, joka mm. varasti identieettini (passi ja National Insurance- numero) ja myi sen eteenpäin. Tämä saalis myös meni naimisiin toisen kanssa, kun oli vielä naimisissa minun kanssani (näin voi tehdä, kun on tarpeeksi kiero ja omistaa monta passia eri nimillä). Mutta oli se vaan niin ihanaa ne ensimmäiset kuukaudet, kun hän kohteli minua paremmin kuin kukaan ennen, ja voi hyvänen aika, sentään halusi mennä naimisiin tällaisen rämpylän kanssa!
...Ja koska narsistin on helppo hurmata haavoittunut ihminen, seuraavaksi tietenkin ajauduin kuuden vuoden helvettiin, jossa minua ensin kehuttiin maasta taivaisiin, sitten haukuttiin ja arvoni ja älyni kyseenalaistettiin joka käänteessä...
Terapiassa tästä kaikesta mielestäni tarpeeksi toivuttuani yritin deittailla ihan erilaisia miehiä, ja siinä onnistuinkin, mutta ei sekään pysyvää parisuhdetta elämääni tuonut, yhden hyvän ystävän kuitenkin.
En ole koskaan löytänyt parisuhteista kaipaamaani. En rakkautta, en kumppanuuden turvaa, en oikeasti edes etsimääni hyväksyntää saatikka kunnioitusta. Miksen mä löydä miestä? No kun en etsi, en ole vuosiin etsinyt. En halua. Vastaan tulee vain varattuja, tunnekylmiä, sitoutumiskammoisia tai sekopäitä. Mä vedän rikkinäisiä ihmisiä puoleeni, oon vetänyt aina, melkein kaikki mun ystävätkin on niitä. Mä olen empaattinen hoivaaja ja haluan parantaa kakki rikkinäiset, koska olen itsekin rikki. Mutta kahden rikkinäisen ihmisen palat harvoin sopii yhteen, ainakaan parisuhteessa, eikä ne tuota sitä rakkautta, turvaa ja lämpöä, mitä kumpikin ehkä tarvitsisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti