Miksi en löydä miestä vol. 2. - avuttomuus

Tuttavani kuvaili minua viime viikolla sanalla "avuton." Se on aika erikoista ihmiseltä, joka minut tuntee. Oli muuten varmasti ensimmäinen kerta elämässäni, kun tätä sanaa minusta käytettiin. Järkytyin, suorastaan pöyristyin. Minä täällä kannoin viime viikolla keittiön kaappien kehikon keittiöstä olkkariin omin pikku kätösin, koska olen selkeesti avuttomampi kuin remppamiehet... ei ku... Me kaikki ollaan avuttomia joissain asioissa ja joskus elämässämme, etenkin elämän alku- ja loppupuolella. Kukaan ei osaa kaikkea tai ole hyvä kaikessa. Se, että teen joskus asiat soveltaen tai hitaammin kuin muut, tai se että toisinaan tarvitsen tai pyydän apua, ei tee minusta avutonta. Joskus on ihan terveellistäkin, ettei ihminen yritä tehdä ihan kaikkea itse, joskus ihan jokainen tarvitsee ammattilaisen apua. (Niin isä, ei ole ihan pakko kiivetä sinne katolle itse enää.) 

Vammaisuus ei itsessään tee ihmisestä välttämättä sen avuttomampaa kuin muistakaan, onhan kaikenlaisia apuvälineitä saatavilla. Minulla on lain takaama oikeus yhdenvertaiseen elämään tässä yhteiskunnassa. Sen saavuttamisessa auttavat esimerkiksi vammmaispalvelulain mukaiset taksimatkat sekä avustaja. Minä teen asioita ja toimin itsenäisesti suurimman osan aikaa, oli arki tai juhla. Avustaja käy pari tuntia viikossa säännöllisesti jeesimässä, että minulle jää energiaa muuhunkin kuin minulle väsymystä, kipua tai vaarallisia tilanteita aiheuttaviin arjen askareisiin.
Tuttavani mielestä..."huono liikkuminen, kaatuilu ja avuttomuus voi karkottaa ison osan miehistä pois." Mjoo, onhan se mahdollista, mutta siinä tapauksessa ne ei olo kyllä mulle hyviä miehiä ollenkaan. Toki ihmiseen yleensä ihastuu aluksi toisen fyysiseen olemukseen, mutta pidemmän päälle tärkeämpää on, että henkisesti synkkää ja on kemiaa, silloin myös jotkut fyysiset ominaisuudet saattavat menettää merkityksensä. Ihminen on kokonaisuus, josta vamma harvoin on se persoonan merkityksellisin osa, kun rakastutaan.
Huono liikkuminen? Mähän liikun paremmin, nopeammin ja varmemmin kepin kanssa kuin ilman, ja jaksan kävellä kilomatrikaupalla tai tanssia tuntitolkulla, jos tarve vaatii! Sitten on luultavasti kyllä jalat pari päivää todella kipeät, ja liikkuminen tuskaista, nukkuminen mahdotonta, mutta mitä sitten? Olen niin paljon enemmän kuin jalkani, niin paljon enemmän kuin vammani!
Tuttavani on tuntenut minut yli kymmenen vuotta eikä ole kertaakaan nähnyt minun kaatuvan. Että se siitä kaatuilusta, jolla karkotan miehet elämästäni. Kukaan existäni tai ystävistäni ei ole koskaan edes kiukuspäissään sanonut minua avuttomaksi. Sopii toivoa, että kun joskus tarvin käsivartta tueksi portaissa tai liukkailla, tai kaveria kantamaan puolestani baarissa drinkin, että sellaisen aina löydän, niin kuin tähänkin asti. Vammani on kuitenkin sen verran lievää laatua, etten edes oleta kaikkien sitä muistavan tai huomioivan, toki itse osaan avata suuni, kun apua tarvitsen, ja ennen kuin vahinkoja sattuu (tosin vahinko ei aina tule kello kaulassa, eikä varsinkaan lihaskramppi). 

Mä en tiedä mikset sä löydä miestä...

Otsikon kysymystä ovat ystävät ja kylänmiehet miettineet vuosikaudet. Toki teorioita on monia, toiset persoonaani enemmän mairittelevia kuin toiset.
Juu, onhan niitä miehiä minunkin rinnalleni löytynyt. Kymmeniä. Joku sanoisi liikaa. Mutta miksei yksikään ole jäänyt kuin hetkeksi tai muutamaksi vuodeksi?

Kävin julkisella puolella viimeistä kertaa juttelemassa pysykiatriselle hoitajalla viime perjantaina. Lähdin sieltä hyvissä fiiliksissä. Masennus oli pysynyt koko kesän kohtalaisena ja ahdistuneisuus jopa pudonnut lieväksi, vaikka terapiassa oli taukoa. On parempaan oloon syynä sitten lääkkeiden nosto tai kesä, tai se, että sain juhannuksena tietää, että pääsin kuin pääsinkin yliopistoon ja tulevaisuus näyttää pitkästä aikaa valosammalta, olen siitä kiitollinen. Olen hetkittäin jopa iloinen ja onnellinen, peilistä katsoo itsestään tykkäävä, hymyilevä nainen. Ja sitten se iskee. Läheisyyden kaipuu. Miksei mulla ole ketään tässä rinnalla, hyvässä ja pahassa? (Olenhan jo melkein 40!!)

Ihminen on laumaeläin. Meillä on tarve toiseen ihmiseen, tarve saada rakkautta ja hyväksyntää, tarve kokea olevamme tärkeitä muille ja turvassa toisten kanssa. Kasvoin ihan turvallisessa kodissa jossa rakkauttakin oli, vaikkei sitä aina ääneen sanottu. Äiti oli tunnekylmä omien tunnelukkojensa vuoksi ja minä podin jatkuvaa rittämättömyyden tunnetta, vaikka ajoittain koin kyllä olevani tärkeä. Mutta hyväksyntä. Sitä en kokenut saavani, minua ei hyväksytty, ei haluttu edes nähdä sellaisena kuin olin vammaisena. Odotettiin, että oppisin kävelemään normaalisti, ehkä jopa kasvaessani parantuisin "jalkaviastani", että kasvaisin ulos vammaisuudestani samanlailla kuin ujoudesta... (josta en myöskään kasvanut koskaan ulos, tunnistin vain itseni intorvertiksi erityisherkäksi). Ja kun en parantunut, vammastani ei puhuttu eikä sitä juurikaan huomioitu, etenkään mitä vanhemmaksi tulin. Osa minusta oli kielletty, näkymätön, mutta ei poissa. Olin riittämätön sellaisena kuin olin.

Joten hain tietenkin hyväksynnän kokemuksia kodin ulkopuolelta.
Kuten olen jo aiemmin kertonut, minulle riitti kun mies näki minut naisena, hyväksyi ulkonäköni (rillipäinen, aknenaamainen, pömppömahainen teini) ja vammani edes hetken. Riitin siis sellaisena kun olin. Paitsi, että en riittänyt juuri muuhun kuin seksiin ja hengailuun neljän seinän sisällä. Meni vuosia, ennen kuin yksikään mies halusi näyttäytyä kanssani julkisesti, eikä silloinkaan yleensä esitellyt minua tutuilleen tai perheelleen. Olen harvoin ollut muuta kuin salarakas. Koska minulla ei nuorena ollut miehelle mitään kriteereitä, sain paljon muutakin kuin tätä näennäistä "hyväksyntää", enimmäkseen tietenkin sydänsuruja.

tässäpä parhaat esimerkit löydöistäni: ensimmäisellä poikakaverillani oli ties kuinka monta muutakin tyttöystävää samaan aikaan. Sain tietää tästä mutta annnoin anteeksi ja palasimme yhteen ja erosimme kolme kertaa, (ystäväni: "sä vaihdat miestä kun paitaa, paitsi se on aina sama") ennen kuin uskalsin erota lopullisesti (siltikin mies tuli vuosien päästä näyttämään kehittyneitä rakastajan taitojaan, ja annoin tulla, koska sen hetken hän hyväksyi minut, jopa halusi minua.)
Toiseen poikakaveriini rakastuin päätä pahkaa. Parin kuukauden päästä paljastui, että hänellä oli vaimo toisessa maassa ja olin tällekin miehelle vain pelkkä pillu.
Kolmas poikakaverini pani toisen naisen raskaaksi samaan aikaan kun suunnitteli perhettä minun kanssani. Hän myös esitteli minut ex-miehelleni, joka mm. varasti identieettini (passi ja National Insurance- numero) ja myi sen eteenpäin. Tämä saalis myös meni naimisiin toisen kanssa, kun oli vielä naimisissa minun kanssani (näin voi tehdä, kun on tarpeeksi kiero ja omistaa monta passia eri nimillä). Mutta oli se vaan niin ihanaa ne ensimmäiset kuukaudet, kun hän kohteli minua paremmin kuin kukaan ennen, ja voi hyvänen aika, sentään halusi mennä naimisiin tällaisen rämpylän kanssa!
...Ja koska narsistin on helppo hurmata haavoittunut ihminen, seuraavaksi tietenkin ajauduin kuuden vuoden helvettiin, jossa minua ensin kehuttiin maasta taivaisiin, sitten haukuttiin ja arvoni ja älyni kyseenalaistettiin joka käänteessä...

Terapiassa tästä kaikesta mielestäni tarpeeksi toivuttuani yritin deittailla ihan erilaisia miehiä, ja siinä onnistuinkin, mutta ei sekään pysyvää parisuhdetta elämääni tuonut, yhden hyvän ystävän kuitenkin.

En ole koskaan löytänyt parisuhteista kaipaamaani. En rakkautta, en kumppanuuden turvaa, en oikeasti edes etsimääni hyväksyntää saatikka kunnioitusta. Miksen mä löydä miestä? No kun en etsi, en ole vuosiin etsinyt. En halua. Vastaan tulee vain varattuja, tunnekylmiä, sitoutumiskammoisia tai sekopäitä. Mä vedän rikkinäisiä ihmisiä puoleeni, oon vetänyt aina, melkein kaikki mun ystävätkin on niitä. Mä olen empaattinen hoivaaja ja haluan parantaa kakki rikkinäiset, koska olen itsekin rikki. Mutta kahden rikkinäisen ihmisen palat harvoin sopii yhteen, ainakaan parisuhteessa, eikä ne tuota sitä rakkautta, turvaa ja lämpöä, mitä kumpikin ehkä tarvitsisi.