Tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta

Luuletko, että tasa-arvo  tai yhdenvertaisuus tarkoittaa sitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavoin? Olet väärässä.

Muodollinen tasa-arvo ei ole sama asia kuin mahdollisuuksien tasa-arvo. Tasa-arvo on sitä, että kaikilla, erilaisista lähtökohdista huolimatta, on yhdenvertaiset  mahdollisuudet elää ja osallistua yhteiskunnassa, siinä ympäristössä, missä he elävät, opiskelevat, tekevät töitä.
Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus tarkoittavat sitä, että ympäristöä mukautetaan niin, että kaikille yhteiskunnassa on mahdollisuus saavuttaa samat asiat.
Yhteiskunta ei ole neutraali. "Normaali" jonka mukaan yhteiskunta on rakennettu, ei ole pysyvä tila, siitä neuvotellaan ja sitä rakennetaan ja tuotetaan koko ajan. Muutos on normaalia, esimerkiksi erilaiset kykyjen, taitojen, pystyvyyden, iän ja ulkonäön muutokset ovat osa ihmisenä olemista koko elämämme ajan.

Vuosikausia elin itsekin siinä uskossa, että tullakseni yhdenvertaisesti muiden kanssa, minun pitäisi pyrkiä normaaliuteen, siihen, että teen kaikki asiat samanlailla kuin keskiverto, vammaton ihminen. Olin väärässä.

Vaikka mitä tekisin, minusta ei koskaan tule vammatonta. Minusta ei myöskään tule valkoista miestä, toista yhteiskunnan normia. Olen vammainen nainen, ja minun ei tarvitsekaan muuksi muuttua. Minussa ei ole mitään vikaa, ympäristössä on.

Vaikka en voi kävellä, lukea tai kirjoittaa niin nopeasti kuin muut, vaikka askeleeni horjuu, ja sorminäppäryydessäni on puutteita, pärjään ihan hyvin siinä ympäristössä, missä elän. Ulkona ja vieraissa paikoissa käytän tukena kävelykeppiä, isoissa siivouksessa, kauppareissuissa ja verhojen ripustuksissa tarvitsen apua  toiselta ihmiseltä. Tämä ei ole noloa, tämä on oikein. Niille, jotka tarvitsevat tukea yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi, sitä annetaan. Ei vain torjuta syrjintää, vaan edistetään tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta, aina kun voimme! Yhdessä olemme ja saavutamme kaikki enemmän.

Millaisia "totuuksia" sinä kannat mukanasi?

Viimeksi tavatessamme terapeutti kysyi minulta totuuksia, joita muut ovat minusta sanoneet, ja mitä olen sitten totuuksiksi omaksunut, joita kannan mukanani. Näistä olenkin käynyt todella monta mielenkiintoista keskustelua lähiviikkojen aikana. Millaisia "totuuksia" sinä kannat mukanasi? 

1. TOTUUS Jos olisit syntynyt ajallasi [etkä keskosena] olisit vielä fiksumpi/parempi. Tätä totuutta kuulin etenkin äidiltä aikuisuuteen asti. Esimerkkilause: "Ajattele kuinka olisit voinut saada vielä paremman numeron [kokeesta], jos vaan olisit syntynyt ajallasi." Ihan kuin se olisi ollut oma vikani, että otin ja synnyin liian aikaisin. Siitä sitten tuli myös vitsailtua, kuinka minulla oli ollut niin kiire maailmaa näkemään. Ei sillä, maailma ON minusta todella kiinnostava paikka, siksi antropologiaa maisteritasolla opiskelenkin. Oletushan tämän totuuden takana oli se, että älykkyydellä, ja keskosena syntymiselläni olisi ollut joku yhteys, vaikka näin ei ollut. Tähän liittyy myös se, että en koskaan ole kokenut olevani tarpeeksi hyvä, yhtä hyvä kuin muut, normaalit. Enkä hakenut maisteriopintoihinkaan 14 vuoteen, kun en uskonut niihin pääseväni. 

2. TOTUUS Olet liian tunteellinen. Kun on iloa, surua tai pahaa mieltä, osaan näyttää tunteeni voimakkaasti. Olen ainakin osannut, viimeisen vuoden aikana on ollut hiljaisempaa, ei niin itketä eikä naurata. 

Tähän liittyvät myös  

3. TOTUUS Ajattelet liikaa ja 

4. TOTUUS Puhut liikaa.  = ilmaisen itseäni, tunteitani ja ajatuksiani joillekin ihmisille liikaa, olen liikaa. Esimerkkitapaus teini-iältä: Minulla on hyvä päivä ja höpötän iloisesti. Vanhemmat käskevät rauhoittua, lähden siis pois kotoa häiritsemästä heitä. Tutut kysyvät olenko kännissä. Tuntuu, että olen parempi, siedettävämpi, hyväksyttävämpi ihminen silloin kun olen hiljaa ja huomaamaton, masentunutkin. Onneksi saan nyt yliopistolla ajatella ja ilmaista ajatuksiani elämäni ensimmäistä kertaa sydämeni kyllyydestä. 

5. TOTUUS Sinulla on pömppömaha. Siskoni sanoi tämän minulla joskus lapsena, olin ehkä esiteini. Siitä lähtien olen tuijottanut mahaani ja inhonnut sitä. Siitä lähtien olen viettänyt hyvinkin onnettomia aikoja omassa kehossani. Kun oikein rupesin katselemaan kehoani, huomasin myös vammaiset jalkani, alikehittyneet pohkeeni, paksut reidet, sammakonjalat. Häpeä ja inho kehoani kohtaan kasvoivat iän myötä, saavuttaen huippunsa teini-iässä. Onneksi sain sentään miehiltä positiivista huomiota naisellisten rintojeni vuoksi, muuten olisin ehkä tuhonnut ruman ruumiini jo parikymmentä vuotta sitten... Myöhemmin otin inhoamaani ja häpeämääni vasempaan, vammaisempaa jalkaani tatuoinnin. Kivi. Kivijalkani, hyvässä ja pahassa. Nyt sitäkin jalkaa sopii jo näytellä, olen aika sinut peilikuvani kanssa! Sivuprofiilistani en vieläkään tykkää, edelleen se maha. Mutta olen myös kropastani ylpeä, se on kuin sukuni naisten! Ja olen paremmassa kunnossa kuin moneen vuoteen, oikeastaan paremmassa, kuin ikinä uskoin voivani olla tässä iässä! Luulin että kivut ja jäykkyys vain lisääntyvät vanhetessa, mutta ei sen niin tarvitsekaan olla, kiitos ihana fyssari ja mahtava kalevalainen jäsenkorjaaja!