Kivillä on pitkästä aikaa asiaa. Riittämättömyys. Kun ei ole tarpeeksi reipas, energinen, nopea, fiksu, laiha, kykenevä, taitava... Kun kuuluu johonkin vähemmistöön, määrittää koko ajan itsensä sen kautta mitä ei ole verrattuna normaaliin tai normatiiviseen. Ja no, eihän mua ole pakotettu sisäistämään vammaisuuden, yleensä negatiivista, stereotypiaa, mutta niin vaan vähitellen hyväksyin, että kyllä, olen vammainen, liikuntavammainen, cepari, rämpylä. Vaikka ei ruksinutkaan sitä valintaruutua papereista vuosiin nuorena aikuisena, se ei muuttanut sitä faktaa, että kehoni on erilainen kuin enemmistön keho ja se vaikutti kaikkeen kokemaani. Välillä toki olen ylpeästi ja äänekkäästi vammainen, välillä taas en jaksaisi, en haluaisi olla silmäänpistävästi vähemmistöä. Ja silti aina muiden silmissä sitä olen, viimeistään silloin, kun he näkevät minun kävelevän, ihan missä tahansa.
Mutta kukaan ei näe mun lailla käveleviä ihmisiä mediassa, ja muillakin tavoin vammaisia näkyy telkkarissa, elokuvissa ja varsinkin politiikassa ja muilla näkyvissä yhteiskunnan rooleissa todella vähän. Vihreiden entinen jo edesmennyt kansanedustaja Kalle Könkkälä taitaa olla ainut näkyvästi vammainen kansanedustaja Suomessa, jonka muistan ja jonka muutkin muistavat. Järjestöaktiiveina meitä erilailla vammaisia on paljon, mutta ei juurikaan koko yhteiskunnalle näkyvillä, johtavilla paikoilla. Ja sairaita ja vammaisia on Suomessa paljon, laskentatavasta ja lähteestä riippuen sairaus tai vamma vaikuttaa arkielämään 7-29% työikäisestä väestöstä. Olemme siis joka tapauksessa suuri mutta hiljainen ja näkymätön vähemmistö Suomessa. Miksi? Koska vammaisjärjestöjen kenttä on erittäin siiloutunut ja hierarkinen, eikä meiden puolesta puhu kukaan juuri koskaan, esimerkiksi siksi. Akatemiassa tässä yhteydessä puhutaan representaation puutteesta ja yhteiskunnan toiseuttavista rakenteista. Yhteiskunnan rakenteet on tehty tervettä enemmistöä varten, ja me vähemmistöt kompastumme ja hukumme niihin. Kun minun kaltaisiani ei näy missään, onko minulla arvoa?
Koska vammaisena ja vaivaisena olen häpeä etenkin vanhemmilleni, olen heille velkaa, että onnistun elämässä. Olen velkaa sen myös yhteiskunnalle, jolta saan tukea. Näin kokevat yleensä muutkin vähemmistöjen edustajat. Mutta mikään ei tule koskaan riittämään kilpajuoksu kohti normaalia on loputon.
