perjantai 8. maaliskuuta 2019

Masentunut nainen, vammainen ja ystävä

kun on viettänyt päiviä sikiöasennossa tyynyä halaten ja itkua tihruuttaen, öitä levottomasti pyörien ihmeellisessä vireyden tilassa, painajaisia välissä nähden, ihminen alkaa miettiä omaa persoonaansa, ja sitä miten minusta on tullut tällainen masentelija. Olen toki koko elämäni ajan ajatellut, että olen vääränlainen ihminen ja nainen, fyyysisesti ja henkisesti. Sen lisäksi, että minua on pilkattu ja nöyryytetty ja haukuttu vammaiseksi, mitä tietysti olenkin, minulle on myös monesti kerrottu, että ajattelen liikaa ja olen liian tunteellinen, liian herkkä ja jopa dramaattinen. Etenkin lapsena ajattelin, että en edes omalle perheelleni kelpaa juuri tällaisena kuin olen. Minkäläinen minun pitäisi sitten olla, että minua ei hylättäisi, suljettaisi leikeistä ja porukoista? Että saisin osakseni rakkautta? Että minun ei tarvisi lopun elämääni ahdistuksen hetkellä halata tyynyä, vaan voisin halata ihmistä? Kerta toisensa jälkeen minut on torjuttu, vaikka kuinka olen yrittänyt muuttaa itseäni paremmaksi, kelpaavammaksi, muuksi, ja toisaalta silloinkin kun olen päättänyt olla muuttumatta ja kelvata ihan tällaisena kun olen. Joka kerta se kuitenkin on tullut yllätyksenä, kun tärkeät ihmiset, poikakaverit, rakastetut, joiden luuli pysyvän elämässä aina, ovat vain lähteneet, kun ystävyys on loppunut tai muuttanut muotoaan pelkäksi hyvänpäivän tuttavuudeksi.

Hyväksytyksi tulemisen ja läheisyyden tarpeessani olen elämässäni tehnyt ällöttäviä, kaduttaviakin asioita. En varsinkaan  nuorempana vaatinut mieheltä juuri muuta, kuin että hän valitsi minut. Meillä ei oikeastaan tarvinnut olla mitään yhteistä, ei edes yhteistä kieltä saatikka kulttuuria. Olen harrastanut seksiä  ja seurustellut, mennyt naimisiinkin aivan väärien ihmisten kanssa ja tehnyt väärin itseäni, naiseuttani ja muita kohtaan. Aknekasvoisena, itsetunnon kanssa kipuilevana vammaisena tyttönä ja nuorena naisenalkuna koin, että on minulla sentään hyvät tissit ja pillu, nämä naiseuden fyysiseset atribuutit, jos ei mitään muuta, ja käytin niitä hyväkseni. Tunne siitä, että olin edes hetken haluttu naisena ja ihmisenä edes naisellisena vartalona, oli minulle kaikki kaikessa. En uskonut persoonani lumoavan ketään, vammani oli tiellä. Joten pukeuduin tiukkaan paitaan, tanssin viekoittelevasti, flirttailin ja lähdin baarista kenen kanssa tahansa, kuka minut vaan mukaansa huoli. Tuli voittajafiilis joka kerta kun minut valittiin seuraksi muiden joukosta. En ole koskaan osannut käsitellä sitä hyvin, että joku toinen valitaan minun sijastani. Syytän itseäni, persoonaani, ulkomuotoani ja sen puutteita, en tietenkään muita naisia. Todisteita omista puutteista löydän historiastani paljon. Minua on petetty useita kertoja, minut on jätetty, olen ollut se toinen nainen, joka ei tule koskaan olemaan se Ykkönen.  Jos olisin parempi ja fiksumpi ihminen, minua ei olisi käytetty hyväksi joka käänteessä.

En ole koskaan halunnut olla yksin. Olen halunnut olla kuin muut, parisuhdeihmiset, vaikka olenkin aina tiedostanut olevani vääränlainen siihen ja viettänyt lähes koko elämäni jos en sinkkuna, niin etäsuhteissa tai sekavissa parisuhdetilanteissa, joka tapauksessa arjessa yksin. Mutta yksinäisyyteen tottuu. Nyttemmin olen tullut krantummaksi, olen löytänyt jostain omanarvontunnon rippeitä ja nautintoakin sinkkuudestani. Sarjadeittailijasta on tullut erakko ja se kyllä näkyy, ketään ei ole aikoihin edes käynyt lähi mailla. Olen väkisinkin tullut huomanneeksi, että olen vahva, itsenäinen nainen. Toki pärjään, olen pärjännyt tähänkin asti. Mutta en yksin, ystävät ovat auttaneet.

Ystävyys on kärsivällisyyttä, ymmärrystä ja rakkautta. Kuten parisuhteessa, päätös pitää toinen ihminen elämässään on aina molemminpuolinen.  Kun aito yhteys muodostuu, se voi vuosienkin tauon jälkeen löytyä uudestaan aivan helposti. Ystävät eivät hylkää, he hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, jopa ihailevat sitä. Taannoin, kun hyvä ystäväni sanoi minulle, ettei jaksa jauhaa, eikä tule enää vastaamaan masennuksen värittämiin viesteihin, tokihan se herätteli. Eihän kukaan haluaisi olla läheiselleen velvollisuus, taakka, energiasyöppö, vaivaksi.Ystävyyden pitäisin ennen kaikkea tuntua nautinnolta, joka auttaa jaksamamaan sitä kaikkea muuta elämässä. Ysätävääni toki ymmärrän, kyllä ystävyydessäkin saa ilmaista, mitä siltä haluaa ja mitä jaksaa. Elämä nyt on semmosta, että kun se kumppani löytyy, perhe kasvaa, niin prioriteetit muuttuvat  ja vanhat kaverit voivat jäädä kuin nallit kalliolle, eikä tunnu missään. Olen kiiitollinen jokaisesta piipahduksesta, joita ystävät tekevät elämääni omilta kiirteiltään. He ottavat yhteyttä ja kysyvät mitä kuuluu, ei koko ajan, mutta tarpeeksi. Parhaille ystäville voi sanoa suoraan ja pahasti, asioista voidaan olla eri mieltä ja niistä voidaan keskustalla vakavasti ja syvällisesti, mutta kaveria ei jätetä.  Kiitos ystäville, jotka jaksavat jakaa tätä elämän kivistä matkaa kanssani.